«Mielelläni minä sen teen; sinä muistat myös, että minun nimeni on
Maria«.
He olisivat kenties vielä paljon toisilleen puhuneet, vaan nyt tuli majuri kiireesti heidän luoksensa. «Oletko sinä riivattu, Klaus, kun et tanssi? Kaikki nuoret herrat rupeevat jo hätäilemään«.
Klaus nousi. «Jos Maria suvaitsee niin — — muuten en tanssi«.
«Kuulithan itse, mitä Maria vastasi kreiville« — sanoi majuri, mutta tuskin hän sai sanansa sanotuksi. Hän hämmästyi. Parooni Klaus vei jo Marian tanssiin.
«Jo nyt jotakin!« mumisi majuri. «Nyt on maailman loppu tulossa! Mikä meteli nyt syntyy? Minä tein hullusti, kun kreivin tänne kutsuin«. Koettaakseen, jos mahdollista olisi, lepyttää kreiviä, meni majuri kiireesti kamariin; vaan kun hän siellä näki kreivin yksin istuvan pöydän vieressä, josta ei sopinut nähdä saliin, ei hän mitään sanonut. Hän jäi vaan pitkään silmäilemään kreiviä, joka tutkisteli vähäistä kirjettä.
Syytä oli majurilla kummastellen katsella kreiviä, sillä tämä oli vaalea ja vapisi.
Ja syytä oli kreivillä siihen.
Kun hän vihasta kuohuvin sydämin ja mahtavin askelin vetäysi kamariin Marian tyköä ja kun hän, jos vaan olisi kumppalin löytänyt, olisi ollut valmis antaumaan riitaan, tuli juuri hänen päästyänsä herrain kamariin palvelia sinne kysyen kreiviä.
«Mitä sinä tahdot?« huusi kreivi vihasta värähtelevällä äänellä.
«Tässä olisi kirje teille«, vastasi palvelia kummastellen, miten niin loistavissa pidoissa kukaan saattoi olla kärtyinen. «Kyökkiin tuli vast'ikään mies, joka käski minun kiireesti laittaa tämä kirje teille; se kuuluu olevan varsin tähdellinen«.