Mutta minä näin myöskin laskettavan maahan siemenen, joka oli kaunis ja verraton. Sen kasvaessa kävi moni sitä hoitamassa. Toinen hoiti paremmin, toinen huonommin. Siemen kasvoi taimeksi, eikä taimen kauneus ollut siemenen kauneutta vähempi. Silloin tuli taimen luo outo vieras; hän silitti tainta, hän houkutteli sitä, ja taimi rakastui hoitajaansa. Mutta tämä ei mikään hoitaja ollut. Hän leikkasi taimen poikki ja ymppäsi siihen oksan toisesta puusta. — Oliko se taimen syy, ettei se hyviä hedelmiä kantanut, että hedelmät olivat karvaita ja vähitellen juuria myöten pilasivat koko puun? —
Vaan ken tuntee ihmisen sydämen?
* * * * *
Olen kuullut jonkun sanovan, tahi olen jossakin lukenut, että nainen voittaa miehen sekä ylevyydessä että myöskin pahassa, ja minä luulen että niin on. Naisen sydämessä on jänteitä, joita, jos ne loukataan, ei elinkauden aika voi enää saada entiselleen. — Ne soivat surullisesti epäilyksen soittoa, ja kun soiton ääni on kajahtanut, niin musta yö irvistelee siitä sydämestä, jossa alkuansa asui päivä. Siitä sydämestä nousee nyt kuohuva myrsky, joka ei haltiata tunne, joka kiihtymistään kiihtyen rientää edelleen ja musertaa kaikki, mitä sen eteen tulee. Muistamatta, että lähteensä kerran on ollut ilosta sykkivä sydän, nousee se ylös taivaan rajoille, ja taasen laskeupi se alas Tuonen valtaan saakka. Se ei tiedä esteitä; se runtelee sydäntä, se sammuttaa toivon. Mutta sydän tuntee kumminkin, ja kuta enemmän se tuntee, sitä julmemmin myrsky riehuu. Vaan tällä myrskyllä on väliin satamansa, johon se kiiruhtaa, satama, jossa sen valta ja kiivaus murtuu. —
Myrskyn nimi sydämessä on epäilys; sataman nimi on kosto. —
Tämän myrskyn vallan alaisena, satamaan päästäksensä, hymyilevät neidon huulet; hänen sanansa ovat usein suloiset ja kauniit; mutta niinkuin tyynen, kauniin, kesäisen meren pinta voi allansa kätkeä olennoita julmia julmempia, kätkeyypi epäileväisen sydämessä sitä hirmuisempi epäilys. Hänen sydämensä katkaistut jänteiden jäännökset ovat vielä soivinaan; vaan se soitto on petollinen. Ja itse huultenkin hymy ja nauru, ne eivät ole muuta kuin päivän kuuma, auringon väsyttävä loiste ennen alkavaa ukkosen myrskyä. —
Aningaisten mäellä Turussa oli vähän matkaa maallepäin siitä, missä siihen aikaan porvari Hellman asui, vähäinen mökki, josta aika ja ilma olivat vieneet kukin osansa. Se oli autioksi jätetty; se oli määrätty hävitettäväksi, mutta sen hävityksen päivä ei ollut vielä tullut. Sen lattia oli lahonnut, sen seinät olivat mädänneet, sen akkunat olivat pirstaleina. Se oli raunio. Siinä ei ollut kukaan moniin aikoihin enää asunut. Ei kerjäläinenkään siinä suojaa hakenut. —
Tämä mökki suojaa nyt kesäisenä yönä ihmistä. Vaan se ihminen on itse raunio. Hänestä on asukas muuttanut pois.
Hän ei nuku, vaikka yö on tullut; hän ei makaa, vaikka väsymys vaivaa; hän ei hae ruokaa, vaikka nälkä kalvaa.
Jo olet arvannut. Hän on Katri.