Kaksi tuntia on hän näin istunut. —
Miten istuu hän?
Kädet ovat ristissä rinnalla, pää nojaa seinää vastaan, silmät tirkistelevät ylöspäin.
Hän ei liiku. Olisi luullut häntä kiveksi tai puuksi. — Mutta silmäile hänen sydämeensä! Liikkuuko siellä mitään? —
Yövartia huutaa vakavalla äänellä: «Kello on 12 lyönyt!« Keskiyön hetki herättää naisen. — Onko hän nukkunut? — Ei.
Hän hypähtää ylös; hän pyyhkäsee kasvoilleen valuneet hiuksensa syrjälle, ja hänen nyrkkinsä ovat puristetut… Hänen silmänsä iskevät tulta.
«Vielä osasit sinä viivyttää kostoani; vielä sait sinä suuni lukituksi, vielä — — mutta vielä et ijäksi«.
Kuva on hän tuossa elävä, ei ihmisen enää, — vaan epäilyksen.
Keskiyön hetki on aaveitten. Aave oli hänkin. Nuo mainitut sanat sanottuaan vaipui hän jälleen istumaan. Mutta sanaa ei yö kuullut hänen sanovan.
Hän oli alkanut kostonsa. Hän oli luullut kostoa ihanaksi; hän oli luullut sen antavan lepoa sydämelle, joka vuosia oli kärsinyt. Vaan hän havaitsi nyt, ettei kosto niin ihanaa ollutkaan; sen vuoksi pääsee se epätoivo valloilleen, jota kostonpyyntö tähän saakka on pidättänyt. — —