Vääpeli kätki kiireesti kiven rintataskuunsa.
«Mitä, Jumalan nimeen, on tapahtunut? Te tulette juuri kuin tuuliaispää«, huusi Klaus, lähestyen tullutta.
«Majuri —s on tullut halvatuksi«, vastasi hengästynyt nuorukainen. «Hänellä ei ole monta hetkeä jäljellä enää; hän kuolee, vaan ennen kuolemaansa tahtoo hän tavata teitä. Jos teillä on tilaisuutta, niin älkää silmänräpäystäkään viipykö!« Ja ylioppilas antoi paroonille vähäisen kirjeen.
Klaus repäsi silmänräpäyksessä sinetin auki. Hän näki kirjeessä nimen
«Maria«. Hän luki:
«Klaus! Ystäväni! Jos on sinulle mahdollista, niin tule tänne; isäni tahtoo tavata sinua. Hän kuolee… Tule Jumalan tähden, pyytää Maria«.
«Minä lähden, minä lähden heti!« huusi Klaus. Hän kiiruhti ulos; mutta ovella tarttui häneen vääpeli. Te jätätte testamenttini tekemättä. Häh?«
«En minä jouda, en minä jouda«, huusi parooni. «Menkää kirkkoherran tahi nimismiehen luo, he osaavat paremmin!« Ja ulos kiiruhti parooni Klaus.
Vääpeli seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. Hän katsoi pitkään ylioppilasta, joka väsyneenä sohvalle oli vaipunut. Hän avasi suunsa pyytääkseen ylioppilasta kirjoittamaan, mutta samalla samosi Klaus kamariin takaisin.
«Menkää nimismiehen tahi kirkkoherran luo!« huusi hän, nähdessään vääpelin. «Minä lähden heti Turkuun«.
«Noo! Lähdette! Luulen teidän jäävän, aion teillekin antaa vähäsen; häh?«