Vääpeli ei kuullut muuta kuin ensimmäiset sanat. Hän nousi, hänen huulensa sinertyivät yhä enemmän. «16 vuotta takaperin, kun olin 66 ikäinen, sairastuin minä, luulin tohtorin avun mitättömäksi, lupasin sieluni pelastukseksi tulevassa elämässä tavarani. Häh! Lupasin tavarani pitäjän köyhille. Vaan minä paranin. Häh! Kirjoittakaa minun testamenttini; minä annan kaikki köyhille. Luulen, että minä jo kuolen!«
Klaus hämmästyi. Vääpeli oli kuolevaisen näköinen. «Heittäkää tyköänne tuo kivi, niin ette kuole!« sanoi hän.
Vääpeli silmäili häntä kolkosti. «En!« huusi hän. «Se on kallis kivi; en minä kuole ennenkuin huomenna… Kirjoittakaa!«
Klaus istui pöydän ääreen. «Minä kirjoitan«, sanoi hän.
«Minä, joka tämän testamentin alle nimeni puumerkin panen, annan kaikki omaisuuteni tämän pitäjän köyhille. — Häh, joko sen kirjoititte? — — mutta 1000 riksiä puhdasta rahaa annan minä Sakari Sakarinpojalle, joka nyt on vasta 12 vuoden vanha, Raisolassa, koska hänen isänsä isä minulle kerran ilman edestä antoi kymmenen korppia. — Häh, joko se on?«
Klaus oli ensimmäiset ukon lauseet kirjoittanut, kun hän sattui katsahtamaan ulos. Kynä ei enää lähestynyt paperia. Klaus oli nähnyt ylioppilaan, joka majuri —sen kamarissa asui, vaahtoisella hevosella tulevan ratsastaen kartanolle.
«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi vääpeli.
Mutta Klaus, joka näki ylioppilaan kiireesti säntäävän hevosensa selästä, ei enää ukkoa kuullut. «Mikä tuo ylioppilasta niin kiireesti nyt tänne?« kysyi Klaus itseltään.
Ylioppilas kysyi kartanolla paroonia. «Hän on kamarissaan«, sanottiin, ja ennenkuin Klaus ennätti mennä tullutta vastaan, kuuli hän ylioppilaan tulevan ylös kamariin.
«Häh! Joko sen kirjoititte?« kysyi ukko kolmannen kerran. Mutta silloin avasi ylioppilas kamarin oven ja astui sisälle.