«Sairaana, häh! Olin, olin! Siitä on nyt puolen seitsemättätoista vuotta; silloin luulin minä kuolevani, mutta kivi auttoi. Häh!«
«Ja te kutsutitte silloin luoksenne kirkkoherran?«
«Niin, minä pelkäsin kuolemaa«.
«Menkää nytkin kirkkoherran luo! Hänellä on ehkä elämänkivi«.
«Kirkkoherralla! Häh? Ei — — Ei, teillä se on, teillä se on?«
«Minulla ei ole. Sitä elämänkiveä, josta puhutte, ei ole maailmassa«, sanoi Klaus. «Mutta näyttäkää minulle tuota aikakauden kiveä!«
Peläten antoi vääpeli kiven. «Pitäkää sitä varovasti; se on kallis kivi, minä olen sitä seitsemättäkymmentä vuotta kaulallani pitänyt«.
Klaus otti kiven. Se oli neliskulmainen, tasainen. Sen sivulla oli kummallisia piirtoja ja merkkejä. Se oli musta, mutta tuo musta väri oli yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on hyvää lyijyä«.
Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa sinertyivät. Painaen hellästi kiveä rintaansa vastaan huokasi hän vihdoin: «Elämänkiven, annatteko — häh? Kaikki, mitä minulla on, on teidän«.
Klaus näki, miten ukko oli vaivattu. «Sinä vanhus, sinulla ei ole mitään maailmassa muuta kuin tavarasi; ne olisit sinä valmis uhraamaan henkesi pelastukseksi kuolemasta«, sanoi hän. «Minä olen jo sanonut, teitä on petetty. Menkää kirkkoherran luo!«