«Häh!« huusi vääpeli. «Se on kallis kivi, se maksaa paljon. Minä annan sen teille, ja mitä tahdotte väliä, jos te minulle elämänkiven annatte?«
«Teitä on petetty«, sanoi Klaus, joka ei saattanut olla surkuttelematta ukkoa. «Teitä on petetty. Se, joka esi-isillenne antoi kiven, oli konna; tohtori, joka rasvan kiini keitti, oli konna. Uskokaa se!…«
«Minä olen sitä tallentanut silmäteränäni. En ole siitä muille kuin tohtorille puhunut, sillä silloin olisi kivi kadottanut voimansa, häh! Huomenna täytän minä 82 ja puoli vuotta, ja huomenna, ellen saa teiltä elämänkiveä, minä kuolen. Kivi kadottaa voimansa nyt, sillä minä olen siitä puhunut; mutta kun kivi voimansa kadottaa, niin tapahtuu samalla jossakin hirmuisen suuri vahinko«.
«Kuka on sanonut teille, että tuo elämänkivi on minulla, ja jos minulla se olisi, miten luulette minua niin hulluksi, että sen teille antaisin?«
«Kuka on sanonut? Minä olin 21 vuoden vanha, kun minä aikakausien kiven sain. Se on minulla nyt ollut 61 ja puoli vuotta. — Se tohtori, joka kiven paransi, sanoi: «Mihin sinä asuntosi rakennat, siinä asuu likeisyydessäsi oiva aatelisherra, hänellä on elämänkivi. Sen kiven voima on ääretön, mutta se vaatii monen kovan ehdon täyttämistä pitääkseen voimansa. — Luopuuko hän siitä kivestä, sitä en minä voi sanoa. Hän ei ole itse uskovinaan sen voimaa… Jos hän sen antaa, ei anna hän sitä kumminkaan ennen kuin sinä olet 82 vuoden, 5 kuukauden ja 29 päivän vanha. Silloin antaa hän, jos antaa«.
«Viisas veitikka!« mumisi Klaus.
«Ja hän sanoo sinulle ehdot, mitkä kiven voimassa pitävät« — «niin puhui minulle tohtori«. — Vääpeli lopetti ja silmäili rukoilevaisesti paroonia.
«Sokea vanhus!« sanoi Klaus. «Teitä on suuresti petetty!«
«Minuako petetty? Häh! Niin sanoi tohtorikin teidän sanovanne«.
Klaus kulki kamarissaan edestakaisin miettien. Vääpelin silmäykset seurasivat häntä, ikäänkuin tahtoen lukea, mitä hän ajatteli. Vihdoin seisahtui Klaus vääpelin edessä: «Te olitte muistaakseni kerran heikkona sairaana?«