«Entä sinä, Mariani?«
«Minä istun mieluummin täällä; minulla on jotakin miettimistä«.
«Tee sitten niin!« vastasi majuri, ja Annan kanssa meni hän alas puutarhaan.
Aurinko välkkyi silloin kauniisti korkeain rakennusten ylitse. — «Nyt on aamu kaunis«, puhui majuri. «Mutta, Anna, etkö luule monen nyt unhoittavan auringon lämpeyden ja suruisilla silmillä katselevan alkavaa päivää vastaan? Luuletko kaikkein niin iloisesti tervehtävän päivää kuin linnut, jotka aamuvirsiään laulavat, tahi tuo nuorukainen, joka Johannes vainajan kamarissa jo kirjainsa ääressä istuu?«
«On onnettomia«, vastasi Anna ja istuikse majurin viereen. «On onnettomia maailmassa, mutta harvoin me niitä muistamme, itse ollessamme onnellisia, ja jos olisimme onnettomia, muistaisimme toisia onnettomia vielä vähemmin«.
«Se on totta«, lausui hiljaisesti majuri, «se on totta«. — «Vaan kuules, Anna«, — alkoi hän vähän aikaa ääneti istuttuaan, äänellä, josta entinen karkeus oli niin kadonnut, että Anna kummastellen loi silmänsä häneen. — «Kuules, Anna! Minä tiedän, että Maria nyt on niin onnellinen, kuin hän saattaa olla. Hän elää muistoissaan, ja jos hän väliin unhottaisikin kuolleen ylkänsä, palaavat hänen ajatuksensa kumminkin aina häneen… Maria on onnellinen, minä olen onnellinen. Mutta sinä, miten on sinun onnesi laita? Ala salaa minulta mitään; sinä tiedät, että sinä puhut hellälle isälle«.
«Minä olen onnellinen«, vastasi Anna, ja hänen silmissään välkkyi kirkas kyynele, kun hän majuria katseli.
«Ethän sinä koskaan erkane Mariastani?«
«En. Ellei se ole Jumalan tahto«.
Majuri ei enää kysynyt mitään; hän heittäysi nojaamaan ruohosohvan selkää vastaan, ja Anna rupesi ompeluunsa.