Muutama minuutti kului. Anna ei tohtinut luoda silmiään ylös; hän pelkäsi majurin taasen ottavan puheeksi paroonin, jonka nimellä majuri Marian syntymäpäivästä alkaen aina väliin oli saanut Annan punastumaan.
Mutta vihdoin, kun ei majuri pitkään aikaan mitään ollut virkkanut, loi Anna silmänsä häneen. Ompelu putosi hänen kädestänsä; hän hypähti ylös, hän oli nähnyt hirmustuttavan näön.
Majurin pää oli laskeunut hänen oikealle olalleen; hänen kasvonsa olivat siniset, ja vaahto kävi hänen suustansa. Majuri oli tullut halvatuksi, niinkuin väliin tapahtuu, niin huomaamatta, ettei Anna siitä mitään tiennyt, vaikka hän melkein vieressä istui. —
Anna oli kovasti hämmästynyt. Hänen ensi työnsä oli juosta ylioppilaan kamariin ja sitten ylös Marian luo.
Ja Maria! Hän vaaleana vapisi nähdessään isänsä, mutta hän ei nyt mennyt tainnoksiin. —
Tohtori tuli pian; majurin suonta iskettiin. Maria ja Anna seisoivat hänen vuoteensa vieressä. Silloin avasi majuri silmänsä, ja vähän ajan takaa tunsi hän ympärillään seisovaiset.
«Isä! Voitteko puhua?« — huusi Maria iloisella äänellä kyynelten keskeltä.
Majuri viittasi oikealla kädellään, tarttuen sillä Marian käteen.
«Maria!« sanoi hän.
Tohtori kielsi häntä puhumasta, vaan katsoen leppyisesti tytärtään, sanoi majuri: