«Valkea on irti!… Mene … katsomaan, Anna … eikö … sammu!« puhui majuri äänellä, joka aina sanan sanottua oli loppua.
Anna totteli. Kyyneleet pyyhki hän suruisista silmistään ja juoksi ulos, juoksi väen joukossa, joka nyt rupesi yhä enemmän enentymään, aina lähelle palopaikkaa. Hän näki kauhistavan näön. Valkea oli jo saanut hirmuisen vallan. Liekit sähisivät ja rätisivät nousevassa tuulessa ja yhtä kiireesti, kuin mennessään, samosi Anna takaisin.
«Tuli on valloittanut kaikki!« huusi hän hengästyneenä. »Onnettomat ihmiset! Kiitetty olkoon Jumala! Se ei kumminkaan tänne saakka ennätä«.
Neljännes tuntia kului. Melske kadulla oli aina vaan enentymässä. Rattaita kulki edestakaisin. Majuria vaivasi tuo rauhattomuus nähtävästi.
«Mene vieläkin katsomaan, Anna!« sanoi hän. «Eikö jo Klausta … kuulu?«
Ja Anna meni; mutta pikemmin kuin ensi kerralla hän nyt tuli takaisin.
«Herra Jumala!« huusi hän. «Valkea, on päässyt yli sillan. Professori
Hällströmin talo palaa!«
Maria nousi äkkiä. Sanaa sanomatta kiiruhti hän ulos; mutta äkkiä tuli hän takaisin. Hän huusi epätoivoisena: «Herra Jumala! Koko Turku palaa!«
«Palaa!…« kartoi majuri syvästi huoaten. «Eikö Klausta … kuulu?«
«Ei … ei!« vastasi Anna, ja ulos apua hakemaan riensi hän.
Vaan mistä apua tämmöisinä hetkinä! Kaupungissa oli jokaisella omat tavaransa pelastettavina, ja miten he omansa pelastivat, olemme jo näyttäneet. Turhaan huusi Anna, turhaan itki hän. Ei kuullut kukaan hänen huutoansa; tuhannet huusivat vielä kovemmin. Ei nähnyt kukaan hänen itkuansa. Niitä löytyi, jotka itkivät vielä enemmän. Hän tunkeusi väen joukkoon, ja vihdoin — vihdoin onnistui hän.