Tuli ei ole tyytynyt vähään. Se on siltaan asti kulkenut, on tullut Auran toiselle puolelle. Professori Hällströmin kaksikerroksiseen taloon pistäysi se. Ei ollut kukaan sitä vastassa; se jäi sinne ja lähetti seuralaisensa — kiivaita tulinuolia — ympäri. — Silloin lakkasi kaikuva ääni kuulumasta. Kellojen soitto ei kestänyt tulen kanssa kilpaillessa. Ja kun ne vaikenivat, nousi tuli hirmuisempana. Mutta tuuli ja tuli ovat aina olleet sovinnossa. Uudenmaankadun varret, Mätäjärven kaupungin osuus yhdistyivät veljeinsä kohtaloon. Koko Turku joi samasta pikarista.
Tuli oli yleinen.
Tänä yönä eivät nukkuneet Turussa muut kuin kuolleet. Elävät olivat koettaneet hämmentää tulen voimaa, vaan ruiskut olivat vuotavat, mikä poikki, mikä halki, ja tuli sai tehdä, mitä halusi; sai niinkuin melkein kymmeniä kertoja ennenkin sanoman Suomen ympäri soimaan, sanoman: Turku on palanut poroksi!
Vaan meidän on palaaminen niihin henkilöihin, joiden elämää tässä kertomuksessa olemme seuranneet.
Majurin talo oli kaukana siitä, missä valkea syttyi. Olemme jo nähneet, etteivät ne, jotka siinä asuivat, pelänneet, kun kuulivat valkean päässeen irti.
Kun oli lähtenyt lääkäri, joka joutui parahiksi nähdäkseen, miten hänen syntymäkotinsa paloi, valmisti Anna rohdot majurille, ja Marian kanssa, jonka silmistä yhä kyyneleitä valui, auttoi hän ukkoa istualleen. Majuri itse oli kankea; koko hänen vasempi puolensa oli halvattu. Hän ei itse olisi liikkumaan päässyt. Kun hän oli ottanut rohdot, vaipui hän jälleen vuoteelleen, ja molemmin puolin sitä istuivat nyt Anna ja Maria, pitäen hänen molempia käsiään.
Anna, joka tiesi majurilla olevan viimeisen illan käsissä, silmäili aina väliin Mariaa, ja nähdessään Marian katkerasti itkevän, ei hänkään saattanut kyyneliään pidättää. Mutta majuri itse makasi levollisena.
«Kuule, kuinka soitetaan!« puhui hän hiljaisella äänellä. «Älä itke,
Maria! Kohta olen minä päässyt!«
Mutta Maria itki sitä katkerammasti.
Huuto kadulla enentyi enentymistään. Väkeä kulki edestakaisin.