Mikä on se kaiku, joka kummallisesti säveltää tätä tulen omituista laulua?
Tuomiokirkon kellot soivat!
Jo tietää Turku palavansa; vaan mitä voi se siihen? Yhä enemmän kiihtyy tuli.
Jo rupeavat kauempanakin asuvaiset pelkäämään. Huoneesta huoneesen kantavat he tulen edestä kapineitaan.
Vaan kiireesti seuraa heitä tuli! —
Joen toisella puolen on kumminkin turva! Kartanoilla Auran toisella puolen on kaluja, on tavaroita!
Eihän joen yli valkea pääse! Pelännee toki tuli nyt niinkuin ennenkin lainehtivaa virtaa! —
Kauhistuneina hyppelevät jo ihmiset, mikä sinne mikä tänne. — Siellä juoksee vanha rouva; hän on saanut käsivartensa alle Raamatun ja Virsikirjan. — Siellä kulkee vaalea kauppamies; hän vie laskukirjat muassaan, vaan hän on unhottanut rahansa. Hän koettaa ehkä rahalla lepyttää surmaavaa voimaa! — Siellä palajaa hätääntynyt perheen isäntä taloonsa vielä kerran. Hän tahtoo pelastaa jotakin. Hän samoo huoneesensa tulen keskelle. Nyt tulee hän takaisin; hänellä on kissa toisessa, hiilihanko toisessa kädessään. — Siellä huutaa joku: «Missä ovat lapseni, onko kukaan nähnyt heitä?« Toiset huutavat: «Missä on äitini?«
Vaan nyt ei ennätä kukaan vastata. Kaikki on ylös-alaisin. Tuskin tietävät ihmiset oman henkensä pelastaa.
Mikä kumma! Ilma ja tuli ovat palavia papereita täynnä, jotka liehuvat tuulen käsissä! — Ne ovat Suomenmaan kalliimpia muistoja, jotka nousevat taivaalle, loistavat ja sammuvat. — Ne ovat Akatemian kirjaston aarteita, joita tuli lainaa.