«Minun päiväni loppuvat, Maria!…« puhui Majuri hiljaa. «Minun ystäväni ovat kaikki nukkuneet… Minä menen niiden tykö… Anna minun kuolla siinä tiedossa … ettet Klausta … minun kuoltuani enää … hylkää.
Maria painoi vaaleat kasvonsa vuoteen peitteesen. Hän ei mitään vastannut.
«Sitä olen … minä kauan … toivonut. Älä … viimeistä … lohdutusta … isältäsi kiellä! Vastaa, Mariani! Vastaa! Sinä … olet yksin … turvatta maailmassa … kun minä kuolen«.
Suruiset silmänsä loi Maria ylös. Hän puristi kovasti sairaan kättä.
Kyynelsilmin ja katkaistulla äänellä puhui hän:
«Teidän viimeinen tahtonne on minun lakini. Mutta vielä kaksi vuotta! Sallikaa se aika minulle mietintöajaksi. Ellei Johannesta niiden kuluessa kuulu, niin olen minä paroonin morsian«.
«Kiitos, lapseni, tästä tiedosta! Nyt kuolen minä lohdutettuna. Mutta missä viipyy Klaus? Missä on … Anna? Valkea kiihtyy… Kuule … kuinka se … pauhaa!«
Marian kummalliset tunteet, jotka tämän puheen kestäessä olivat estäneet häntä ajattelemasta tulipaloa, hämmentyivät nyt. Hän nousi, hän loi silmänsä ulos, hän tuli akkunan eteen ja näki, miten naapuritalon katto jo ilmivalkeassa paloi. Silloin hämmästyi hän hirmuisesti.
«Herra Jumala! Me palamme! Missä on Anna!«
Juuri silloin tuomiokirkon kellot vaikenivat.
Maria riensi kartanolle. Siellä oli Anna. Ja molemmat tervehtivät toisiaan sanoilla: «Jumala, mistä apu?«