Mitä naisten sydämissä liikkui, se ymmärrettänee paremmin kuin kertoja voi kertoa. Ymmärrettänee, mikä epätoivo tunkeusi niihin, epätoivo, joka väkevänä tulvana riensi edelleen, antamatta ajatukselle ja järjelle vähäistäkään sijaa. Mutta niin käy aina maailmassa. — Epätoivoon joutunut ei voi itse auttaa, nerokkaankin aivoista vie epätoivo ei ainoastaan neron, vaan myöskin ymmärryksen.
He koettavat nyt, nämä kaksi, omin voimin auttaa sairasta. Joka jäsen on jännitetty; heidän aikomuksensa on kulettaa halvattu hädästä pois; vaan he eivät saa liikkumaan vuodetta, missä sairas makaa.
«Meidän talomme palaa, palaa!« huusi Maria väännellen käsiään, eikä hän nyt enää itkenyt.
«Älä sure … Maria! Kuolla minun kumminkin pitää… Tulessahan minä nuoruuteni olen elänyt… Minä olen sille tuttu… Menkää… Jumalan tähden… Pelastakaa itsenne!… Jättäkää minut!… Maria … suudelma vielä! Hyvästi!…«.
Vaan Maria ei kuullut isänsä ylevää neuvoa. Hän kulki edestakaisin painaen kättänsä tykyttävää sydäntänsä vastaan.
Epätoivoisena oli Anna taasen rientänyt ulos. Yli valkean pauhinan, yli leimujen ja tulen sähinän kuuluivat epätoivon huudot:
«Auttakaa, auttakaa! Majuri —s palaa!«
Vaan ei kukaan kuullut hänen huutoansa. — — Ei, he kuulivat sen — väärin minä sanoin — vaan he eivät olleet kuulevinaan. Kullakin oli omistansa tekemistä.
Oli yksi, joka kuuli huudon; «Majuri —s palaa«, vaan hän oli vielä kaukana. —
Ei ole toivomista enää. Majurin talo on ilmitulessa, yltympäri on kiehuva tulimeri. Ei ole toivomista enää. Hirmuinen kuolema odottaa majuria ja naisia, jotka eivät luovu hänen vuoteensa vierestä.