Jo lakaisee savu sitä palkkia, jota pitkin majuri salissaan niin usein on kulkenut; jo hikoilevat vanhat seinät salassa säilytettyä pihkaansa; jo seisoo sumussa vartoova kuoleman enkeli.
Rätinä ympärillä on hirmuinen.
Polvillaan majurin vuoteen vieressä ovat Maria ja Anna. Kuolevainen on kätensä laskenut heidän päälleen. Hän siunaa heitä sanattomasti. Hän ei enää puhu.
Ei! Sillä halvaus on nyt toistamiseen kohdannut häntä. — Hän on kuollut. Kuoleman enkeli on sumusta astunut vuoteelle, on katkaissut elämän langan. Tuli ei enää häneen pysty; hän on ruumis! —
«Isä!« huutaa Maria äänellä, jota turhaan koettaisimme selittää.
Hän ei vielä tiedä, että se, jolle hän tämän nimen antaa, on muuttanut pois murheen laaksosta. — Majurin viimeiset sanat olivat:
«Sammuta tahi vie pois kynttilä, minä en siedä sen valoa«.
Vaan aina lähemmäksi tulee valkea, aina enemmän enenee savu huoneessa.
Maria ja Anna eivät näy siitä huolivan.
Nyt on kova kohtalo edessä, nyt ei ole ajatuksella sijaa enää, nyt on turmio edessä. Vielä neljännestunti, ja ihmisten apu ei olisi enää auttanut.
Katsele näitä naisia! Epätoivo kuvastuu heidän silmistänsä, jotka eivät enää mitään näe; savu ympäröitsee heitä, ja heidän päänsä päällä pitää valkea leikkiänsä. Heidän edessänsä makaa rakas isä; rauhan sinetti on hänen otsallensa painettuna. Hän ei enää tämän elämän vähäisistä murheista tiedä.