Huuto ja hälinä kadulla on loppunut. Ei palaa enää kukaan huoneistansa mitään noutamaan. Elämä vetäytyy aina etemmäs ja etemmäs majurin talosta, ja nyt, nyt on avun viimeinen hetki.
Vaan avun viimeistä hetkeä ei anna Ijankaikkinen ohitse kulua. Maria ja
Anna eivät auttajasta tiedä, eivät enää ajattele mitään.
Mutta auttaja tulee.
Valkeaa kiireemmin samoo hän huoneesen. Hänkään ei näe mitään; savu täyttää hänen silmänsä, suunsa, hänen kurkkunsa, ja kumminkin saliin tultuansa seisahtuu hän.
«Maria! Maria!« huutaa hän epätoivon äänellä.
Hän odottaa vastausta, vaan hän ei vastausta saa.
Hurjana rientää hän eteenpäin, kädet suorana edessään. Vaan hän tietää täällä kaikki paikat; hänen ei tarvitse haparoiden kulkea. Marian kamariin samoo hän; silmänräpäyksessä on hän havainnut, ettei siellä ihmisiä löydy, ja nyt, jos olisit voinut nähdä hänen silmiinsä, olisit nähnyt, kuinka kirkkaat ne olivat, kuinka hänen sielunsa läpi lensi ajatus: «Ne ovat pelastetut«.
Vaan turhiin luuloihin tämä savussa kulkia ei tyytynyt. Kiireesti rientää hän majurin kamariin — — ja siellä! — —
X.
Pelastus.