Minne sydän palaa, sinne rientävät sen ajatukset; matkan pituus ei esteitä tee. Ajatuksella on siivet, joita lennossa ei voita mikään, ei tulen leimuava liekkikään, joka puhjenneista pilvistä säntää. Ajatukset, jotka mieltä hyvittelevät, vievät kaikki, mitä meissä henkistä löytyy, perille esineitten luo ajan ja paikkojen rajoista huolimatta.
Näin on parooninkin laita. Hänen vaahtoova hevosensa lentää eteenpäin. Lyhenemistään lyhenee matka, vaan Klaus ei siitä tiedä mitään. Hän iskee kannuksensa hevosen jo verisiin kylkiin; siitäkään ei hän tiedä. Hänen ajatuksensa ovat jo aikoja olleet perillä, olleet Marian luona Turussa. Kentiesi aavistaa hän, mikä sanoma häntä odottaa; kentiesi sanoo hänen sydämensä, että nyt vihdoin on tullut se odotettu hetki, jona hän saa syliinsä omanaan sulkea hänet, jonka kuvaa hän vuosia on sydämessään kantanut.
Ylioppilaalla hänen rinnallaan ei ole Turussa mitään, joka saisi hänen ajatuksensa sinne niin vedetyksi, että hän voisi unhottaa matkan vaivaloisuuden. Hän on jo kauan ollut nääntyä. Hänen voimansa eivät enää häntä ylläpidä, ainoastaan nuoruuden uhkamielisyys, joka on luonnon voimia väkevämpi ja on ikäänkuin iskenyt hänet satulaan kiini. Mutta tämäkin uhkaa jo jättää hänet. Hän on vaalea, ja hänen horjuvat liikkeensä antavat aavistaa, ettei hän enää kauvan satulassa pysy.
Hänen ylpeytensä rupee jo masentumaan, ja hiljaisella äänellä sanoo hän paroonille: «Minä en voi teitä enää seurata«.
Vaan Klaus ei kuullut hänen sanojansa. Ohjakset, jotka löysinä ovat hevosen kaulalla olleet, vetää hän tiukalle, ja vaahtoinen hevonen seisahtuu. Klaus oli nähnyt jotakin outoa. Hän huomaa nyt, ettei hän vielä olekaan Turussa.
«Näettekö?« kysyy hän kiireesti ylioppilaalta, joka koettaen parantaa asemaansa oli istunut poikkipäin satulaan. — «Näettekö? Minä luulen valkean olevan irti Turussa«.
Ylioppilas silmäili sinnepäin, minne Klaus viittasi; mutta samalla, ennenkuin hän ennätti mitään vastata, huusi parooni kiivaasti:
«Herra armahtakoon, valkea on irti«.
Nyt ei ollut enää ajatuksilla suurta sijaa. Miten pikemmin päästä matkan perille, oli nyt kysymyksenä.
Ja ylioppilaskin! Hän, joka oli ollut väsymyksestä nääntyä, ei enää ollut väsynyt. Mitä lähemmäs he tulevat, sitä selvemmin hän näkee vaaran suuruuden. Hänen mielensä palaa sinne, missä vaara on. Vaara on se kannus, joka hänen väsymyksensä voittaa.