Vaan paroonilla ei nyt ollut aikaa katsella. Hän riensi kiireesti eteenpäin huutaen: «Onko kukaan nähnyt majuri —s'tä?«
Hän ei odottanut vastausta, ei huomannut, että ylioppilas, hänen matkatoverinsa, jäi; hän ei huolinut ihmisistä, jotka usein estivät hänen kulkuansa. —
Hän lähestyi yhä lähestymistään tulipesää. — «Oletko hullu, kun sinne vielä palaat?« huusivat hänelle maalaiset.
Mutta Klaus ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän ei antanut estää itseänsä; vaikka kuoleman avoimeen syliin olisi rientänyt, ei hän siitä olisi huolinut. Majuri on sairas, — sen muistaa hän. Kuka tämmöisessä melskeessä hänet pelastaisi! —
Vihdoin on hän majurin talon vieressä. Tuli tervehtii häntä täällä. Ei ole ainoatakaan ihmistä kadulla hänen läheisyydessään.
Vaan Klaus ei mieti. Hän säntää huoneesen. Hän huutaa. Vaan ei vastaa kukaan. Nokimusta, karvas savu on häntä vastassa minne hän kääntyykin.
Salin ja Marian kamarin on hän tarkastellut. — Ne ovat tyhjät ihmisistä.
Hän samoo nyt majurin kamariin. Hän haparoitsee ympärilleen; hän tapaa vuoteen. — Ah! Siinä makaa vihdoin ihminen. Vaan missä on Maria? Maria! Missä on hän? Maria ja Anna ovat hyljänneet isänsä, ovat pelastaneet oman henkensä. — —
Mitä tekee Klaus? Hakeeko hän vielä? Jo on aika vallan tärkeä, jo uhkaa katto pudota, jo vinkuvat tuliliekit hirmuisesti.
Peitteesen käärii Klaus majurin, sulkee hänet syliinsä, lohdutetuin sydämin. Maria ja Anna ovat pelastetut, muuten olisi hän heidät löytänyt täältä. Niin hän arvelee.