Kuorminensa kiiruhtaa hän ulos. Hänellä ei ole aikaa mitään majurilta kysyä nyt. Hän on vuoteen vieressä kysynyt, vaan ei hän silloin vastausta saanut.
Tietysti pitää sen, joka, niinkuin Klaus, näin vaarallisessa tilassa on, joka näin vaarallisia teitä kulkee, tuntea paikat missä on, missä kulkee. Vähäinen eksymys mustassa savussa, ja kaikki hänen työnsä olisi turha ollut; hän olisi ollut itse kuorminensa urotyönsä uhri. Vaan näitä paikkoja ei Klaus kulje ensi kertoja. Ne paikat, missä Maria on liikkunut, on elänyt, ovat hänelle enemmän kuin tutut.
Yltympäri häntä palavat talot. Mustan savun keskeltä nousee lieska, kaunis, loistava taivaalle, niinkuin hurskaan henki, joka on ollut sidottuna elämänsä päivinä maalliseen ruumiisen ja kuolemassa nousee murhelaakson mustan hunnun läpi ylös vapauteen. Tuli ratisee joka haaralla; polttava on kuumuus. Tuolla romahtaa jo rakennus kokoon, täällä toinen pian peittää sankarin tulisen raunionsa alle. Eteenpäin rientää Klaus. Hänen märät vaatteensa höyryävät, hänen rintansa on savua täynnä; hänen järkensä juoksu on hetkeksi tauonnut. Askeleen ottaessaan on hän kompastua. Huoneista kadulle heitetyt ja kantajain puutteesta sinne palamaan jätetyt huonekalut estävät hänen matkaansa. Vaan kaikkein kummaksi lähestyy hän vihdoin niitä paikkoja, mihin ihmiset askelittain takaperin ovat vetäyneet. Hän ei vielä tunne, että hänen ruumiinsa vankat voimat ovat loppumaisillaan; hän ei vielä tiedä, että hän ruumista kantaa. — Vaan kun hän saa tuon tietää, mitä tekee hän silloin?
Nyt nousee syvä huokaus hänen rinnastaan. Se merkitsee, että vaara on mennyt ohitse, että hän kuorminensa on pelastettu. Joukko joutilaita katsojia silmäilee kummastellen häntä, kun hän kysyy:
«Onko kukaan nähnyt majuri —sen tytärtä Mariaa?«
Vihdoin on Klaus saavuttanut erään noista kukkuloista, joita Turun ympärillä on niin paljon. Sinne ei voi valkea päästä; sen rataa ei ole tännepäin viitoitettu. Klaus laskee alas kuormansa, ja hän kysyy nyt majurilta kysymyksen. — Vaan hänen kysymyksensä jää kesken; hän näkee, että hän on kantanut ruumista.
Silloin huutaa hän kolkosti:
«Suuri Jumala, mikä yö! Missä ovat Maria ja Anna?« — Hän silmäilee taakseen. Koko kaupunki on nyt yhtenä tulena. Ei kukaan muu kuin se, joka tahtoo henkensä alttiiksi antaa, sinne enää palaja. Klaus näkee tuon; hän ymmärtää, että elleivät Maria ja Anna nyt ole kaupungista poissa, ovat he jo kuoleman tulessa kärsineet. — Väsyneenä vaipuu hän maahan majurin viereen. —
Turku palaa. Suomen emäkaupunki muuttuu raunioiksi, tuhaksi.
Lieska leimuaa pilviin saakka; mustan syys-yön se valollaan valaisee. Auran vanhoista akatemian saleista muuttavat viisauden haltiat pois. Ei kummaa, että Turku itkee; ei kummaa se, sillä tämä valo, joka vie taivaalle kiitokset vuosisatojen siunatuista, vaikka vaivaloisista pyrinnöistä, merkitsee enemmän kuin lyhyt ihmisjärki voi käsittää.