«Onko kirjassa monta satua?«
«Kaksi neljättä«, vastasi äiti.
Johannes otti kirjan, katsoi siihen. A-n ja i-n hän tunsi. Vihdoin rupesi hän katkerasti itkemään. «Voi, kun en osaa lukea!« Ja nyt juoksi hän aapisen luo.
«Tuossa, äiti, opeta minua lukemaan!«
Tiesikö äiti, mitä nämä kyyneleet olivat, mitä ne merkitsivät?
Ei, äiti ei olisi uskonut, jos olisi joku sanonut: Sinä olet tietämättäsi sattunut saamaan käsiisi Johanneksen sydämen avaimen; sinä olet tietämättäsi kylvänyt siemenen Johanneksen sydämeen, siemenen, jonka hedelmää ei tiedä muut kuin Kaikkivaltias.
Johannes oli vielä liian nuori työhön. Hän sai olla kotona, ja koto oli hänelle nyt rakas. Hän ei muuta tahtonut kuin lukea, ja kun äidillä ei ollut aikaa istua hänen vieressään, juoksi hän satukirjoineen milloin ruuheen rannalla, milloin latoon, milloin kiipesi hän lehtevään puuhun tavaillen siellä satuja, kunnes sai selville ne.
Siemen oli itänyt. —
Vaan jo taitanet, hyvä lukiani, kyllästyä näihin lapsen käytöksiin ja mitättömiin tahi aivan jokapäiväisiin tapauksiin. En kumminkaan saata olla mainitsematta vielä yhtä tapausta, joka, vaikka vähäarvoinen, kumminkaan ei ole jokapäiväinen ja kenties paremmin näyttää, mikä nukkuva henki Johanneksessa oli herännyt. —
Talvi oli tullut. Kaunis on aamu, tähdet tuhannet palavat, valkeassa puvussa seisoo maa; kuuset ovat saippuaa saaneet partaansa. Vielä on pitkä aika, ennenkuin kevät-aurinko säteillänsä pesee pois sen. —