Kun Johannes näki äitinsä itkevän, luopui «Vanha Aatami« hänestä, ja nyt hän kutsumatta tuli äidin vuoteelle. «Miksi itket, äitini?« kysyi hän.
«Kun sinä olet paha, uppiniskainen, etkä opi mitään».
«En minä enää ole paha. Elä itke, hyvä äiti! Puhu nyt minulle satu!«
«Jos minä jaksaisin… No, avaa arkkuni, siellä on kuvapaperisi alla pikkuinen kirja, jonka Turussa palvellessani kadulta löysin. Siinä on paljo satuja; tuo se tänne!«
Johannes totteli sukkelasti.
Äiti otti kirjan, käänsi muutamia lehtiä ja luki sadun kissasta[1].
Kerran kissa kiivennynnä
Oli pajahan osannut,
Siellä viilan viekkahimman,
Raudan rasvaisen tapasi,
Jota joutu nuolemahan
Kielen kanssa kiirehesti.
Koska kielestä kipinät
Veri viilahan vetäy,
Kissa isosti iloitsi,
Mieli hyvissä hyrisi,
Luuli viilasta lujasti
Veren ulos vetäyvän,
Jonka tähden joutumalla
Sitä nuoli siihen asti,
Että kieli kipeneiksi
Kaikki kulu ja katosi. —
[1] Caxi Neljättä Kymmentä Satua, Suomalaisiin Runoihin Käätty Vuonna 1774.
Johannes nauroi. «Onko tuo oikein totta?« kysyi hän.
«Se on satu«, vastasi äiti.