Olisiko Maria voinut luopua Johanneksesta?
Ken tietää?
Nyt nousi Anna. Hän meni Marian luo. Hän syleili Mariaa hellästi. «Mitä sanoit sinä? Sinä luopua Johanneksesta, jonka Jumala niin ihmeellisesti toi tiellemme! Ei, Maria, orpanaa lähemmäksi Johannesta minä en ikinä tule, mutta sinä… Sinun onnesi on minun onneni!«
«Oi, rakas Anna!« lausui Maria hiljaisella äänellä. «Anna anteeksi minulle, minä en tiennyt, mitä minä sanoin. — Luopua Johanneksesta, se olisi minun kuolemani«.
Syvään huokasi Anna. — «Yhtä pyydän minä«, sanoi hän puristaen Marian kättä ja silmäillen vakavasti hänen silmiinsä. «Yhtä pyydän minä; sinun täytyy se minulle luvata. Kun joskus tulen luoksenne, ota vanhana ystävänä minut vastaan! Älä luule, että minä pian tulen. Kun on aikoja kulunut ja minä voin nähdä teidän onneanne, silloin, Maria, silloin muista, että Anna, köyhän vaatepesiän tyttö, on ollut sinun ystäväsi?«
«Anna!« sanoi Maria, ja hänen äänessään oli paljon nuhdetta. «Anna, mitä sinä puhut! Voisinko koskaan unhottaa sinua! Oi, minä luulin sinun paremmin tuntevan Mariaasi. Jättää meidät! Sitä et koskaan saa!«
Taasen nousi kyynele Annan silmiin. Hän koetti estää sitä, vaan hän ei voinut; kyynele juoksi, putosi alas ja poltti Marian kättä. Se sanoi enemmän kuin sanat; se sanoi: «Kaikki olet sinä minulta vienyt, ja tahdot minun jäämään onnesi todistajaksi!« —
Maria ymmärsi, mitä kyynele kertoi; hän huokasi syvään.
«Sinulla on oikein, sinun tulee jättää meidät«, sanoi hän.
«Kiitoksia näistä sanoista!« lausui Anna hiljaisella äänellä.