Vaan katsellen ulos järvelle istuu kamarissa nainen. Hänen poskillansa lepää vaaleus, jonka takaa väliin puhdas ruusu pistää esiin. Hänen silmänsä ovat kyyneliä täynnä, mutta kumminkin niistä loistaa autuas hohde. Hän on syviin ajatuksiin vaipunut.
Maria on tuo nainen.
Eikö hänellä ole syytä miettiä, eikö ole syytä, että hänen silmänsä kyynelillä täyttyvät!
Hän istuu samassa huoneessa kuin kahdeksan vuotta ennen, ja kuinka toisin ovat nyt kaikki asiat! Silloin elivät vanhukset. Hänen isänsä lempeä silmäys oli silloin häneen kääntynyt; vanha parooni istui hänen vieressään. Vaan Marialla oli silloin polttava rauhattomuus rinnassaan. Nyt on isän lempeä silmäys sammunut, vanha parooni on poissa, ja nyt asuu viehkeä rauha Marian sydämessä. Paljon on Maria kadottanut; enemmän on hän saanut sijaan. Tässä samassa huoneessa on hän tuntenut ja kärsinyt mitä kovinta ihminen saattaa kärsiä, tässä on hänen nuori henkensä taistellut kuoleman kanssa, tässä saa hän nyt lohdutuksen. Hän muistaa kaikki, ja se on tämä muisto, joka kyyneleet on hänen silmiinsä saanut.
Hän on saanut Johanneksensa takaisin.
Hänen unelmansa silloisena myrsky-yönä tässä huoneessa ei ole valhetta ollut. Johanneksen sydämestä on juossut veri; mutta kun se on lakannut juoksemasta, hymyilee puhdas kuva, Marian kuva samassa sydämessä. Maria ei nyt ole iloinen, vaan hän on onnellinen.
Sohvalla, jossa Maria unelmissaan muinen näki Johanneksen, istuu Anna. Hän ei virka sanaistakaan. Mutta hänen vaaleat poskensa, se kummallinen silmäys, jolla hän Mariaa katsoo, sanoo mitä hänen sydämessään liikkuu. Kateuden tunne siellä ei vallitse nyt enemmän kuin ennenkään, mutta syvä suru, joka tietää, ettei sille lohduttajaa tule.
«Anna, rakas Anna, sinä kärsit! Hän on tullut, sinä olet nähnyt hänen. Mutta, oi, kadottaaksesi hänen kohta taasen!« puhui vihdoin Maria ja silmäili rakkaasti, mutta samalla suruisesti Annaa.
Anna ei vastannut mitään. Karvas kyynele nousi hänen silmäänsä. Hän käänsi kasvonsa pois Marian puolesta.
«Jumala! Näinkö pitää minun palkita kaikkea sinun rakkauttasi… Ei,
Anna, ei! Sinä olet ylevä, parempi kuin minä. Kun Johannes oppii
tuntemaan sinun suuruutesi, näkee hän tuon. Anna, minä luovun
Johanneksesta; hän on oleva onnellisempi sinun kanssasi«.