Se ääni ei ollut Johanneksen, se oli paroonin.
Maria nousi ja meni avaamaan ovea.
«On lupa«, vastasi hän, ja nähtyään paroonin silmäili hän saliin nähtävästi luullen saavansa nähdä jonkun toisenkin.
Vaan hän pettyi; Klausta ei seurannut kukaan. —
«Sinä odotat erästä toista«, sanoi Klaus suruisesti hymyillen, nähdessään Marian silmäyksiä. «Hän, tämä toinen, tulee kohta; hän jäi puhumaan sisarensapojan kanssa, joka eilisestä saakka on Harmaalassa ollut. — Maria, minulla olisi kanssasi vähän puhumista«.
Maria seurasi Klausta tykyttävin sydämin saliin.
«Minä tiedän nyt, mitä minulla on odotettavana, kun Johannes on ilmaantunut«, sanoi Klaus hiljaisella äänellä. «Sinä tiedät, Maria, mitkä tunteet sinua kohtaan ovat minussa eläneet. Minä koetan nyt ne tukahuttaa; mutta anna minulle anteeksi, että pyydän sinua vastaamaan kysymykseen: Oletko, Maria, nyt onnellinen? Minä kysyn isäsi nimessä, koska minä hänelle olen luvannut olla sinulle isän sijassa, ellen saisi olla muuna. Vastaa nyt, rakas ystävä, oletko onnellinen?«
Kyyneleet valuivat alas Marian poskilta: «Jos Johannes minulle antaa kevytmielisyyteni anteeksi, niin minä olen onnellinen« — vastasi hän.
«Sitten ei ole minulla muuta tehtävänä kuin yhdistää teidät«, sanoi
Klaus huoaten. «Elä onnellisena, niinkuin sinä ansaitset!«
Ovi aukeni, ja nuoren Sakarin kanssa tuli Johannes sisään.