«Minä olen kuullut sanasi Maria, ja minä kiitän sinua! Kaikki, kaikki on unhotettu. — Sinä olet nyt minun, elämässä ja kuolemassa«. Ja Johannes syleili hellästi lapsuutensa morsianta.
Vaan tarkastelkaamme Johannesta nyt, mimmoinen on hän, joka kovaan epätoivoon vaipuneena niin äkkiä tietämättömiin katosi. Onko hän sama nuorukainen nyt, sama kuin se, jonka viimeksi näimme täällä Harmaalassa?
Ei! —
Kovaa koulua on hän käynyt, tutkintonsa elämässä on hän suorittanut ja voitonseppeleen on hän voittanut.
Hänen innokas tiedonhalunsa ei tosin ole tyydytetty; mutta hän ymmärtää nyt, että ihmisen tulee oppia koko elämänsä ajan; hänen tiedonhalunsa ei enää ole mikään tauti.
Ja hänen rakkautensa?
Se on maailman myrskyssä puhdistunut. Se sairas viehkeys, se luuleva itsekkäisyys, joka nuoressa innostelijassa aina pisti esiin, joka sai hänen halveksimaan ihmissukua, sai hänen valehteliaksi itseänsä kohtaan, on nyt kokonaan poissa. Maailma on ollut se tahko, joka hänen luonteensa terävät syrjät on tasoittanut.
Johannes on miehistynyt, hänen ulkomuotonsa on muuttunut samalla kuin hänen sydämensä. Hänen poskensa ovat punaiset, hänen huulensa hymyileväiset. — Semmoinen hän ei ollut ennen! Toinen meni, toinen tuli.
«Minun täytyy sanoa, että tämä on Jumalan tahto«, sanoi Klaus nähden Johanneksen syleilevän Mariaa. — «tunnen morsiamenne, ja minä sanon teille, Johannes, että te saatte aarteen. Pitäkää se hyvästi!« —
Maria hymyili ja loi rakkaudesta loistavat silmänsä Johannekseen. —