Ovi oli tällä välin kamariin mennyt raolleen.
Ei huomannut kukaan Annaa, joka siellä lunta vaaleampana seisoi. Mariakaan ei häntä muistanut. Tänä hetkenä oli Maria unhottanut senkin, että hänellä ei enää isää ollut. Marian onni oli tällä hetkellä täydellinen.
Uteliaana pyysi Maria Johannesta kertomaan matkoistansa, vaan Johannes vastasi hymyillen: «Minä olen itselleni luvannut elämäni tapaukset kertoa ainoastaan istuessamme eräässä vanhassa huoneessa jollakulla saarella; arvannet, Mariani, missä!« —
XII.
Kostajan loppu.
Töllin poika, alhaisen lapsi, oli saanut takaisin nuoruutensa morsiamen.
He kävelivät edestakaisin onnellisina salin lattialla, kun ovi äkkiä aukeni ja nuori ylioppilas astui sisään. Että hän matkalta tuli, se nähtiin kohta. Maria muisti nyt isäänsä, ja kiireesti, ennenkuin Klauskaan ennätti mitään kysyä, huusi hän:
«Tuletteko Turusta?«
«Turusta«, vastasi ylioppilas. «Siellä on surkeus yleinen«.
«Onko isäni arkku valmis?« kysyi Maria suruisesti.