«On. —«
«Mitä muuta kuuluu?« kysyi Klaus, kun vihdoin hänkin sai puheenvuoron.
«Hirmuisuutta! Kauhistavia! On huomattu, että vähintäinkin viisi henkeä on palanut«.
«Herra Jumala! Elävinä!« huusi kauhistuen Maaria. «Mutta«, lisäsi hän surullisesti, «niin olisi meidänkin käynyt, ellet sinä, Johannes, olisi tullut«.
«Minä näin itse yhden näistä palaneista onnettomista« — lisäsi ylioppilas. «Hän oli vielä elossa, mutta kokonaan palohaavoja täynnä. Jos hänen puheessaan oli perää, on hän julmia töitä tehnyt. Kahdeksan vuotta ennen on hän hukuttanut lapsensa, ja paloyönä on hän verisesti kostanut houkuttelialleen kreivi G—lle«.
Anna oli ylioppilaan tultua astunut saliin. «Herra Jumala! Luultavasti sama nainen, joka seurasi kreiviä syntymäpäiväsi ehtoona, Maria!« huusi hän.
«Minä jo aavistan«, lausui kolkosti parooni. «Työväkeni jutteli aamulla hänestä. Nainen ei ollut kukaan muu kuin Kärmälän Katri«.
»Hän käppyröitsi niinkuin rääkätty mato« — lisäsi ylioppilas. «Hänen omallatunnollansa oli sitä paitsi murha, joka samana yönä linnassa oli tapahtunut. Kärmälän surmaaja, tuo kuuluisa Kyösti, on hirttänyt itsensä«.
«Minun setäni!« huusi pieni Sakari, joka oven vieressä seisoi.
Johannes vaaleni. Hymy hänen huuliltaan katosi.