«Paljon olet kärsinyt minun tähteni, rakas Johannes«, sanoi Maria ja katseli ylkäänsä silmäyksillä, joista loisti suurin onnellisuus. «Oi, jos sillä, että sinua tahdon seurata elämäni viimeiseen hetkeen saakka, voin mielestäsi luovuttaa entisen ajan katkeruuden, niin, Johannes, tässä on minun käteni; ohjaa sinä horjuvaista siihen satamaan, johon itse pyrit. — — —«
«Maria!« vastasi Johannes innokkaasti. «Kiitoksia näistä sanoistasi! — Sinä olet ollut rikas; sinä olet nyt köyhä. Kaikki mitä sinulla oli, on tuli ottanut. Kuule! Ennen aikoina eli viisas mies; Sadi oli hänen nimensä, Persian maa hänen kotimaansa. Tällä miehellä oli hyvä ystävä. Tämä ystävä tuli kerran Sadia tervehtimään, ja kun hän muutaman päivän kuluttua oli poismenossa, näki Sadi hänen kokoilleen ruusuja, narsisseja ja muita ihania kukkia kaupunkiin vietäviksi. Sadi sanoi hänelle: «Ruusuilla ei ole pitkällistä ikää, sen sinä tiedät, ja ruusutarhaston kauneus katoo pian! Viisaat ovat sanoneet: «Sillä, joka katoo, ei ole suurta arvoa«. Hänen ystävänsä kysyi: «Mitä sillä tahdot sanoa?« «Minä tahdon«, vastasi Sadi, «kasvattaa ruusuja, tahdon valmistaa ruusutarhan, jonka ruusut eivät koskaan lakastu, Jonka kukkiin ei syksyn myrsky pysty«. Niin, Mariani, mekin! Tuli on polttanut kaikki; me seisomme tyhjinä maallisista maailmassa. Mutta niinkuin Sadi tahdon minä kasvattaa ruusuja, valmistaa ruusutarhan, jonka kukat eivät koskaan lakastu, jonka ruusuihin ei syksyn myrsky pysty. Tämä ruusutarha on meidän sydämemme. Itsensä tunteminen on suurin viisaus ja himojansa voittaa on suurin voitto. Jos luulet minun saavuttaneeni tuon viisauden, voittaneen tuon voiton, niin sinä petyt. Vielä olen kaukana siitä; mutta minä toivon kerran omistavani tuon viisauden, voittavani tuon voiton. —«
«Johannes!« huokasi Maria. «Nyt en minä sinua ymmärrä; mutta ehkä tulee aika, jolloin minulle selvenee, mikä nyt on pimeydessä. Silloin, vasta silloin on Mariasi oikein sinun. — «
XIV.
Totuuden hetki.
Syys-yö levenihe ja pimeys laskeusi alas, kun Johannes ja Maria tulivat takaisin Harmaalaan. Klaus ja Anna istuivat salissa. He näkivät heidän tulevan, ja he näkivät, että Johannes ja Maria olivat onnelliset. He eivät puhuneet mitään. Klaus vaan huokasi syvään.
Johannes ja Maria tulivat saliin.
«Nyt on töllin lapsi maallisen retkensä päähän päässyt. Klaus — sallikaa, että minä näin teitä nimitän — oletteko vihoissanne minulle, kun minä olen teiltä aarteenne vienyt? Maria on tiellä jutellut, mitä minä kahdeksan vuotta takaperin täältä lähtiessäni aavistin, että tekin Mariaa rakastitte«.
«Minäkö vihoissani teille! Jumala olkoon todistajani tällä totuuden hetkellä, ettei nyt vähintäkään vihaa minun sydämessäni asu teitä kohtaan. Minä tiedän, että te olette ainoa, joka voitte tehdä Marian onnelliseksi. Kipeästi tuo tosin pistää minuun; vaan vihasta on tuo kipu kaukana. Kerran vihasin minä teitä; se oli silloin, kun Maria heitti pois kädestänsä kukkani; vaan siitä ajasta on vihani monin kerroin sammunut«.
«Minä tiesin sen, ja minä kiitän teitä, sillä te olette suurta ylevyyttä minua kohtaan osoittanut; minä en sitä ikinä unhota. — Nyt on totuuden hetki, sanoitte te. Oikein, niin. Kuule, Anna! Sinullekin olisi minulla sana sanottavana. Aurinko on nyt laskenut. Minä sanoisin sinulle: Anna rakkautesi sammua niinkuin päivän viimeinen valo on sammunut; vaan minä tiedän, että rakkauden säde ei ikinä voi sammua. Rakasta siis minua; Maria lupaa sinulle sen, vaikken minä voi sinun rakkauttasi kohdata muulla kuin veljellisellä rakkaudella. Mutta, Anna! Minä toivoisin sinun tekevän, mitä nyt pyydän, vaikka minä tiedän, ettet sitäkään voi: sido kohtalosi toiseen!«