«Sinun mielestäsi, Johannes«, puhui Marthany kerran, «on rakkaus suurin kaikista voimista maailmassa. Se on totta. Mutta ei semmoinen rakkaus kuin sinun. Sinun rakkautesi rakastaa tuota ulkonaista kuvaa; sinä rakastat Mariaa. Sinä et ole eroittanut, mitä hänessä on rakastettavaa, mitä ei; sinun rakkautesi on sokea. Ja kumminkin on se juuri rakkaus, jonka pitäisi tehdä meidät näkeviksi! Sinä olet puhunut minulle, mitä sinä rakkaudesta saarnasit. — Kuule! Kuka sai sinun saarnaamaan? Luuletko, että se oli sinun rakkautesi, että se rakkaus oli todellinen. Ei, ei! Itsekkäinen oli se, vaikka en saarnasi sanoja vääriksi sano. Sinä et itse tiennyt, kuinka totta sinä puhuit; mutta valhetta sinun sanoissasi oli se, ettet sinä niin olisi puhunut, ellet olisi luullut Mariasi hylänneen sinut. Sinä aavistit olevan rakkautta, joka on tätä maallista korkeampi, ja kumminkin olit sinä ainoastaan tähän maalliseen rakkauteen sidottu. Johannes, etkö jo ymmärrä? Sinä näet rakkautta, onnellisuutta maailmassa, ja kumminkin, kuinka kaukana on maallinen rakkaus tuosta autuaasta, taivaallisesta! Sinä olet itse maallista rakkautta kokenut; kun sen perusta vaipui jalkaisi alta, olit sinä nääntyä. — Näe nyt jo eroitus! Todellinen rakkaus ei näänny koskaan. Minä myönnän, että se kärsii; sillä ihminen on ihminen niin kauan kuin hän elää; mutta se ei kärsi, niinkuin sinä kärsit. Itse hylättynäkään ei se hylkää. Todelliselle rakkaudelle on sama, saako se maalliselta kannalta katsoen nimittää rakastettua omakseen tahi ei. — — Sinä et usko minua. Minä myönnän, että hylätty kärsii; mutta se on ainoastaan ihmisen maallinen, itsekkäinen osa, joka kärsii. — — Rakastaahan Jumala meitä, vaikka emme häntä rakasta; ei hän sure itsensä tähden, niinkuin me suremme, kun rakkautemme hylätään, vaan hän suree meidän tähtemme. — — Sinä pudistat päätäsi, Johannes! Se on mahdotonta ihmiselle, tuo, sanot sinä. Minä myönnän, että tämmöinen rakkaus maailmassa on mahdoton; mutta onko rakkaus siis maallinen? Taivas on rakkauden koti, ja juuri rakkaudella opimme me tuntemaan rakkauden isää, Jumalaa. Ja hänen rakkautensa mukaan pitäisi meidän rakkautemme muodostua«.
Näin oli Marthanyn tapa puhua, ja kun hän näin puhui, oli taivaan kirkas loiste hänen silmissään. — Niinkuin rakastettua lasta seurasi hän minua. Hän vei minut sinne, missä riettautta näimme; siellä näytti hän minulle riettauden julmuuden. Toiste puhui hän ylevyydestä, jonka vertaista ei maan päällä löytynyt kenessäkään muussa kuin hänessä itsessään.
Ja tämmöisen miehen opetuksen johdolla on Johannes muuttunut semmoiseksi kuin hän nyt on. — Kaksi vuotta kulettuamme ympäri Euroopassa palasimme Englantiin takaisin. Siellä sain minä sen arvonimen, joka minulla nyt on. Usein pyysin minä Marthanya seuraamaan minua tänne sinun luoksesi, Mariani. Vaan aina hän hymyillen vastasi: «Ei vielä; kun aika tulee, niin seuraan minä sinua mielelläni Suomeen«. Ja mielellänsä on hän seurannut minua tänne, vaikka ei siinä tarkoituksessa kuin minä toivoin. Hän on nyt elämänsä lopun saavuttanut. Hän on poissa. Kaunis unelma on minun matkani maailmassa hänen rinnallaan ollut. — Minä sanon vieläkin kerran: tämmöisen miehen johdatuksella on Johannes muuttunut semmoiseksi kuin hän nyt on. —
Vaan Mariani! Sinä tahtoisit ehkä tietää minun retkistäni, niistä tapauksista, jotka ovat minua kohdanneet. Sinä ehkä tahtoisit tietää, miten Marthany askelittain johdatti minua paremmalle tielle? — Me olemme nyt yhdistetyt; elämäni kuluessa tulee ehkä tilaisuutta vielä kertoa tuosta. Minä tahdon nyt vaan mainita, että niinkuin kiusaaja muinen vei Vapahtajamme korkealle vuorelle ja osoitti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian, niin vei Marthany minut; mutta hän ei mikään kiusaaja ollut. Hän ei käskenyt minun kumartaa maallisia; hän käski minun nostaa silmäni ylöspäin. Hän käski minun vuorelta silmäillä alas, ei tarttua maailman mutaan, vaan koettaa nostaa maailmaa voimani mukaan ylös Herran luo».
«No, Mariani, mitä sanot nyt Johanneksesta; onko hän tehnyt oikein vai väärin seuratessaan Marthanyn opetuksia? Tekeekö hän väärin siinä, että hän omakseen koettaa saada nämä opetukset, vaikka hän tosin havaitsee olevansa kaukana siitä, mihin hänen pitäisi ennättää?« —
Maria ei vastannut sanaakaan; hän oli vaalea, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiansa myöten. Vihdoin nousten ja painaen kädet rintaansa vastaan lausui hän: «Johannes! Mitä minä olen sinulle! Oi, ennen olisit sinä saattanut rakastaa minua; nyt et enää voi… Mutta, Johannes! Yksi maailmassa löytyy, joka sinua rakastaa niin kuin sinä tahdot olla rakastettu — se yksi, se ainoa on … Anna. —«
«Anna!« huusi Johannes hämmästyen. — «Nyt ymmärrän minä. Niin, Anna on ylevä, jalosydäminen tyttö. — — Mutta, Maria, onneni maan päällä voin minä ainoastaan sinun rinnallasi löytää. Hän, joka oli minun isäni, hän sanoi, kun minä viimeisen kerran hänen kättänsä puristin: «Mene, mene nyt Mariasi luo!« —
«Sinä luulet, että minä olen sinua parempi nyt« — lisäsi Johannes, kun eivät Marian kyyneleet lakanneet vuotamasta; «mutta sinä luulet väärin. — — Minä olen ainoastaan näyttänyt vähän sitä tietä, jonka perillä minä tiedän rauhan ja varsinaisen onnen löytyvän; minä tiedän, että Mariani tahtoo minua seurata, minua johdattaa sillä tiellä. —«
Nyt painoi Maria kasvonsa Johanneksen rintaa vastaan. Johanneksen rinnalle vuotivat hänen kyyneleensä.
«Minä seurasin Marthanyn lupausta; minä astuin laivaan ja sain onnen pelastaa sen, joka minulle rakas on. — — Nyt, nyt olen minä maallisen sataman, maallisen onneni saavuttanut; kahden pyrimme nyt siihen satamaan, jossa onnen koti löytyy«. —