«Minun elämäni sopii jakaa kahteen jaksoon« — alkoi Johannes — «kahteen jaksoon, joilla ei ole toistensa kanssa mitään yhtäläisyyttä. Musta, kolkko, kamala oli edellinen, jossa sinun kuvasi, Maria, hetken aurinkona loisti, mutta joka, kun tuo aurinko pilveen kätkeysi, yhä enemmän musteni. Siihen ei sovi verrata taistelua ja meteliä luonnossa, joka hirmuisesti valtasi kaikki, silloin kun tuon auringon sammuneeksi luulin. Ei! Elävänä olin minä silloin kuollut. Se aika on muistossani nyt kuin julma, hirmuinen unelma. Mutta, Jumalan kiitos! Minä olen herännyt tästä unesta«. Ja kummastuneelle Marialle puhui Johannes nyt, minkä jo tiedämme. —
«Minä tulin Aapon ja Sakari veljeni kanssa Turkuun«, jatkoi Johannes kertomustansa. «Miten sinne tulin, sitä en itsekään tiedä. Oman itseni varjo olin minä. — Olisin tahtonut paeta pois koko maailmasta. Minun täytyy tunnustaa, ettei paljon puuttunut, etten surmannut itseäni. Minä kulin, Maria, kahdesti sinun kotisi luo; ensi kerralla tapasin luutnantti Leistin ja serkkuni Annan; toisella kerralla juoksi luutnantti Leist minun edelläni, ja minä näin, miten hän horjui siltapuuta vastaan, miten hän vaipui Aurajokeen. Minussa ei ollut miestä häntä pelastamaan, vaan minä huudollani herätin väkeä. Juuri kuin olisi omallatunnollani luutnantin surma ollut, riensin minä Auran rantoja alaspäin. Siellä näin laivan, joka oli valmiina lähtemään; minä löysin veneen vesillä ja soudin laivalle. Ei liikkunut, ei näkynyt ketään laivan kannella, kun sinne tulin. Tynnyrien väliin kätkeysin minä kokkaan, ja kun aamulla laiva purjeitaan tuulelle antoi, ei tiennyt kukaan minusta«.
«Oi Maria! Nämä päivät olivat hirmuiset«. —
«Veljellisesti hoitivat Sakari, Mikko ja vieläpä kapteinikin minua, kun vihdoin kummakseen saivat nähdä oudon laivassa. Minä olin sairas, minä olin kuolemaisillani. Kaikki sisällinen vaivani oli ruumiilliseksi taudiksi puhjennut. Tästä meriretkestä en muista mitään. — Me tulimme Englantiin. Ei ollut minussa paljon henkeä silloin. Minut jätettiin sairashuoneesen. Laiva meni matkaansa, meni, niinkuin vuosia jälestäpäin sain kuulla, perikatoonsa; minä jäin elämään«.
Johannes laski päänsä Marian olkaa vasten. —
«Minä jäin elämään. Minä paranin; mutta mitä oli elämäni! Minut päästettiin sairashuoneesta; minun oli elättäminen henkeäni maassa, jossa ei kukaan minua kieltäni ymmärtänyt, jossa ei minulla ystävää ollut. Vaaleana, horjuvana, nälkäisenä kulin Lontoon suuren kaupungin katuja. Suomeni ja sinä, Maria, olitte mielessäni. Kumminkin kiitin Jumalaa, että olin teistä eroitettu. Koetin eroittaa teidät mielestänikin; vaan turhat olivat semmoiset koetukset. Muistot eivät sydämestäni siirtyneet«. —
«Olin nälkään nääntyä; rukoilin ruokaa, vaan ei ymmärtänyt kukaan minua. He katsoivat kummastellen kerjäläistä; he tekivät pilkkaa hänestä. Ja kerjäläinen! Hän kärsi, hän luuli nyt vihdoin kuoleman saavuttavan hänen. — Vaan silloin, kun oli hätä suurin, oli apu lähinnä. Kuulin puhuttavan ruotsin kieltä; minä heräsin surullisista unelmistani. Menin puhujan tykö. Kerjäläiselle, joka tunkeusi herran tykö, naurettiin, vaan kerjäläinen ei siitä huolinut. Auttakaa minua, jos voitte, sanoin minä oudolle, joka ymmärsi minun kieltäni. Hän ja se, jota hän puhutteli, silmäilivät pitkään minua. — Te katsotte kummaksi täällä tavata tämmöistä miestä, sanoin minä, te ehkä tahtoisitte päästä minusta. No, antakaa minulle leipämuru, ja te pääsette. — Oi, väärin tein minä näille rehellisille ihmisille. — He eivät minulle leipää antaneet, vaan he veivät minut sinne, missä he asuivat; he kysyivät, mistä minä olin, he kysyivät nimeäni, säätyäni, ja he saivat tietää tuon. — Ja nyt! Ei hätää enää. Rakas kuin veli olin minä heille. — Arvaa, arvaa, Mariani, kuka tämä herra oli! — Ei vähäarvoisempi kuin Ruotsin ministeri«. —
«Vaan tässä alkaa elämäni ensi osa loppua. Sen sumuiset pilvet rupeevat nyt haihtumaan, ja uuden päivän koite nousee. Tämän ylevän ministerin luona tapasin minä miehen, jota minun tulee ijäti kiittää, jos on minussa mitään muutosta tapahtunut. Hänen nimensä oli Marthany, ja hän oli sukuperää puolalainen. Hän oli vanha mies. Innon myrskyt eivät häntä enää ajaneet sillä merellä, jossa minä olkena olin heilunut. Mitä kovinta elämä saattaa vastahakoisuutta antaa, oli langennut hänen osalleen. Hänen perheensä oli miekka vienyt kuolemaan, suvustansa oli hän yksin jälellä; vaan hän ei nääntynyt tämän surukuorman alle. Valkeat kuin lumi kirkkaana jouluyönä Suomessa olivat hänen harvat hivuksensa, koukkuiseksi olivat vuodet saaneet hänen niskansa; mutta se tuli, joka paloi hänen suurissa, aina ystävällisissä silmissään, näytti hänessä asuvan sielun, jota tämän maailman vastatuulet eivät olleet voineet karille heittää. — Marthany yksin ymmärsi minun tilaani, ja isänä tarttui hän melaan, ohjaten satamaan minun elämäni kuohussa melkein haaksirikkoon joutuneen alukseni. Jo ensi kerran nähdessäni hänet oli kuin olisi sieluni kauan tuntenut häntä. Hän näytti minulle avun, joka silloin maata kämpii ja kärsii, kun into mustilla suurilla siivillänsä sydämessä lentää. Minä juttelin hänelle elämäni vaiheet, ja hän hymyili ystävällisesti. «Sinä olet kärsinyt enemmän kuin minä«, sanoi hän; «vaan kuule nyt, mitä minua on kohdannut!« Ja hän levitti eteeni nähtäväksi elämän kohtalon niin kauhean, että minun hivukseni kauhusta kohosivat. Hän jutteli nuoruutensa innosta, jonka rinnalla minun oli aivan mitätön; hän näytti, miten tämä into vähitellen sammui ja miten hänelle nyt oli mahdollinen onnellisena elää. Minä häpesin itseäni; mitä olivat minun kärsimiseni tämän miehen surujen rinnalla! Hän hymyili minulle, niinkuin ainoastaan ylevä saattaa hymyillä, kun tämän hänelle tunnustin. «Sinä olet kovan koulun käynyt, sinäkin; mutta Jumalan kiitos, minä näen, mitä näen«, sanoi hän, ja laskien kätensä päälleni lisäsi hän kyyneleet silmissä: «Minä vihin sinut elämään«.
«Ja sinua, ylevä Marthany, tulee minun kaikista kiittää. Minä tunsin sen vuoden kuluessa, jonka elin Lontoossa hänen huoneessansa, päivä päivältä yhä paremmin, mitä hyvää hän minussa vaikutti. Hänkin oli nähtävästi kiintynyt minuun, jos minäkin häneen. Minä sain sittemmin tietää, että yksin minun tähteni hän lähti pitkälle retkelle, jolla hän näytti minulle Euroopan kummimmat ja ihanimmat paikat; minä tiedän, että ainoastaan minun tähteni hän pitkät ajat viipyi niissä kaupungeissa, joissa oli kuuluisia oppineita. Mutta Marthany oli itse oppinut, ja hänen ystävälliset neuvonsa ja opetuksensa kylvettiin hyvään maahan — minun sydämeeni. — Ainoa asia oli, jossa emme sopineet. Marthany oli katoolilainen, oli nuorena käynyt jesuiittain kouluissa, ja näitten opetukset elivät nuoruuden jäntevyydellä hänessä vielä vanhoilla päivillänsäkin. Mutta toiselta kannalta katsoen oli hän mies, joka ei väkisin omaa uskontoansa tahtonut muihin tunkea, ja vaikka meillä näin oli eri uskontomme, oli meidän välimme muuttumatta niinkuin isän ja pojan. Hän, Mariani, hän oli se, joka viritti minun sammuvaiset toiveeni. Hän puhui sinusta hellästi, ja kun minä ajatuksiini vaipuneena alakuloisena istuin, tuli hän ja, lyöden minua ystävällisesti olalle, sanoi hän: «Nyt muistaa Maria sinua! — «. Sanalla sanoen: Marthany oli kaikinpuolin minun hyväntekiäni. Hän vaikutti kummallisesti minun koko olentooni. — Usein kysyin itseltäni syytä tuohon, vaan nyt vasta ymmärrän, että syy oli hänessä, hänen ylevyydessään, niissä avuissa, joilla avun tiellä kulkeva aina vaikuttaa jokaiseen, joka hänen kanssansa yhteen tulee. — Vertauksilla koetti Marthany opettaa minua tuntemaan omaa itseäni, ja kuta enemmän minä tätä opin, sitä syvemmät olivat hänen vertauksensa. Ja kun hän näki, että minä ymmärsin mitä luonteeni vikaa hän tarkoitti, nauroi hän ystävällisesti, eikä hän sen enempää siitä asiasta puhunut. — Oi, Mariani! Olisit kuullut hänen sanojansa, kun me Italiassa korkean vuoren kukkulalla seisoimme. Allamme lepäsi tuo ihana ikuinen maa, jonka tuhannet suuret runosankarit ovat lauluillaan ijankaiken kuuluisaksi tehneet; meidän ylitsemme nousi alkava päivä sanomattoman kauniina, kirkastaen aamuvalollaan kukkulat ympärillämme. Silloin, silloin lienee vanhus tuntenut suuruutensa enemmän kuin muulloin; sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin aamun koite, ja se kyynele, joka auringon hohteessa välkkyi hänen silmäripsissään, oli mielestäni kauniimpi kuin kalliin helmi. Minä katselin kummastellen häntä. Hän ei nyt ollut sama kuin ennen; hän muisti nyt, hänkin, ja hänen kyyneleensä oli tälle muistolle pyhitetty. Kauan istui hän tuossa ääneti. Vihdoin rupesi hän puhumaan. «Minä muistan maan«, sanoi hän. «Galisia on maan nimi. Siellä eli nuorukainen vanhan setänsä tykönä. Tällä sedällä oli kasvattityttö, kauniimpi kuin ihminen saisi olla. Hänen silmänsä! Katsele, Johannes, tuonne, missä aurinko nousee, semmoiset olivat hänen silmänsä. Hänen kasvonsa! Luo silmäsi alaspäin; kaunis, ihana kuin tämä maa olivat hänen kasvonsa. Ja hänen sydämensä! Se oli puhdas kuin tämä ilma, jota täällä hengität. Nuorukainen rakasti tätä tyttöä, eikä tyttökään nuorukaiselle kylmä ollut. Nuorukaisen vanha setä, ukko, joka paljon maailmassa oli kokenut, yhdisti nämät rakastavaiset. Kysy, Johannes, elivätkö he onnellisina! Vaan Puolan maa oli nuorukaisen kotomaa, ja sinne vie hän rakastettu puolisonsa. Silloin syntyi Puolassa tuo sota, jonka uhrina nuorukainen maastansa muukalaisena kulkee. Sinne jäi hänen puolisonsa, sinne jäi kaikki, mitä hän elämässä rakasti. Särjetyin sydämin on tämä nuorukainen kulkenut ympäri maailmaa. Hän ei voi unhottaa, vaan hän on nyt oppinut luottamaan Jumalaan. Sitä hän ei ennen osannut. Se oli hänen voittonsa Johannes, sinä tiedät, että tämä nuorukainen olen minä. — Älä epäile, anna ajan kulua! Minä en saa enää tässä elämässä takaisin sydämeni helmeä, sillä hän ei täällä maan päällä enää ole; vaan sinä — sinä saat helmesi, kun on aika kulunut ja kun olet oppinut tuntemaan oman sydämesi! Ole vakuutettu siitä!… Silmäile ylöspäin!« puhui hän oltuaan hetken aikaa ääneti. «Taivas on puhdas. Semmoinen on kerran jokaisen ihmisen sydän ollut. Vaan nuoruuden yhä kasvava into sumustaa pian sydämen. Nuorukainen ei tyydy omaan onneensa; hän ei ymmärrä, että hänen sydämensä on täynnä, kun se puhtautta täynnä on. Nuorukainen tahtoo vaikuttaa elämässä. Niinkuin tämä kaunis taivas pian on pilviä täynnä, niin on pian myös nuorukaisen sydän ajatuksia täynnä, ja niinkuin pilvet vetäyvät kokoon, niin nuorukaisen ajatuksetkin. Vaan hän näkee pian erehtyneensä. Kuka silloin poistaa pilvet hänen sydämestänsä, kuka voi hallita niiden paljoutta? Myrsky nousee; kuka voi sitä tyynnyttää? Silloin on sota ihmisen sydämessä, kova sota. Vaan niinkuin luonnossa myrskyn jälkeen ilma väliin lämpiää, väliin jähtyy, niin on ihmisenkin sydämen laita. — Sinun sydämesi, Johannes, on tuntenut syvyydessään sotaa sodittavan; vielä ei ole sota loppunut; loppumaisillaan se on. Jo välkkyy auringon ensi säteet pilvien raosta. Varo itseäsi! Pilvet voivat jälleen vetäytyä kokoon, ja silloin! Sinä sanoit, että elämäsi aamu oli sumuinen; olkoon niin! Mutta oletko miettinyt, mitä ne pilvet olivat, jotka sinun aamusi sumuun saivat? Ne olivat hattarapilviä vaan; ne vetäysivät sivulle, kun Mariasi näit, ja kun sinä luulit hänen hylänneen sinut, silloin musteni koko sydämesi taivas. Miksikä? Sen vuoksi, ettet sinä voinut näitä pilviä hallita, että luottamus itseesi, sinun suuri itsekkäisyytesi, silloin tyhjään raukeni sen vuoksi, että näit voimasi loppuvan, näit oman itsesi mitättömyyden. Minä olen rakastanut sinua enemmän kuin ketään nuorukaista maailmassa, olen koettanut puhdistaa sinun sydäntäsi; mutta en tiedä, miten olen onnistunut. Jumala tietää sen. Minä tiedän, näetsen, Johannes, minä tiedän, että sydämen sota on terveellinen, mutta tiedän myöskin, että myrskyinen sydän on suuriin töihin voimaton, että puhtaasta sydämestä vuotavat puhtaat työt. Tuon tiedän minä, ja jos olen tuon tiedon voinut istuttaa sinun sydämeesi, kun on sydämesi puhdistunut, silloin, Johannes, jos Jumala antaa minun elää, tahdon minä viedä sinun Mariasi helmaan. — Sinä et usko minua! No niin, se on luonnollista! Mutta saat kerran nähdä minun aavistaneen totta. Minä tunnen kertomuksistasi Mariasi; hau rakastaa sinua. Sinä olit ihminen; sinä luulit hattarapilviä ukon pilviksi. Niin voi ihminen erehtyä; mutta Mariasi rakastaa sinua«. —
Minä kuuntelin vanhusta melkein hengittämättä. Minä ymmärsin, mitä hän tarkoitti, ja minä tiedän nyt, että hän on onnistuva. Hän ei katsonut maailmaa matalalta katsantokannalta; hän avasi minunkin silmäni, ja viisaasti paljasti hän minun vikojani. —