«Onneton Kyösti, onneton Katri!« huokasi Anna itsekseen, huolimatta vääpelistä.
XIII.
Johannes ja Maria.
On ilta, kaunis, ihana, vaikka syksyinen ilta. Tyyni kuin peili on järven pinta, ja kirkas, sininen on taivaan laki. Olisi luullut kesän vielä olevan, ellei kaikki luonnossa olisi näyttänyt kesän jo kuluneeksi. Huone Kuusiston saarella, vanha, rapistunut, seisoo autiona, itse syksyn kuvana.
Tyynen järven pintaa soutaa vakava mies. Hän soutaa vähäistä venettä, jossa myöskin nainen istuu. Hän soutaa Kuusiston saarelle. Hän ei puhu mitään, vaan hänen silmäyksensä osoittavat, että hänellä on paljon puhumista, että hänen sydämensä on sanoja täynnä.
He laskevat maalle. Nainen ei nyt kukkakenttää polje. Kukat ovat lakastuneet. Nainen ei nyt nuoruutensa ilossa juokse, ei jätä toveriaan. Ei, käsi kädessä vieretysten he kulkevat ja lähestyvät vanhaa huonetta saarella.
«Olemme tässä ennen näin istuneet«, sanoi hiljaisella äänellä Johannes, sillä hän soutaja oli. «Maria! Sinä muistat tuon juhannuspäivän aamun! — Silloin paistoi aurinko kuumasti, alkaen uutta päivää; sininen oli silloin taivas, mutta sen sinen kätkivät pian mustat, sumuiset pilvet. Ne ovat nyt haihtuneet. Taasen paistaa aurinko, mutta sen paiste ei nyt polta«.
Maria puristi ylkänsä kättä; hän ymmärsi, mitä Johannes tarkoitti.
«Suruiset ovat päiväni olleet«, jatkoi Johannes. «Mutta, Jumalan kiitos, ne puhdistivat ilman, ne antoivat minun vielä nähdä elämäni auringon, sallivat minun omanani syleillä sydämeni omaa. Niin! Anna kätesi minulle; minä kertoessani elämäni vaiheita muistan silloin, ettei tämä ole mitään unennäköä, mikään valekuva, että sinä, sinä Maria, nyt olet minun«. —
Maria ei paljon näitä Johanneksen sanoja kuullut; hänen sydämensä, hänen sielunsa läpi lensivät ajatukset entisistä ajoista, jolloin hau iloisena, kevytmielisenä täällä oli juossut. Vaan kun nyt Johannes rupesi kertomaan, mitä kaikkia tämä kevytmielisyys oli saanut matkaan, silloin kuunteli Maria tarkasti, ja kyyneleet valuivat usein hänen poskiansa pitkin.