Parooni Klaus kulki edestakaisin salinsa lattian poikki. Vihdoin seisahtui hän.
«Tällä aamulla näkyy olevan ilmoitettavana meille ihan julmia; kuulkaa nyt vähän, mitä minullakin on sanomista. Minäkin olen pikaisuudessani tehnyt pahasti«.
Kaikki loivat silmänsä kummastellen parooniin.
«Niin! Te olette uteliaita. Kuule, pieni Sakari, tahdotko ruveta lukemaan? Ehkä tulee sinusta yhtä oppinut mies kuin sedästäsi?«
Poika hypähti kohoksi ilosta. «Voi, voi! Jos saisin ruveta lukemaan!» huusi hän.
«Niin sinä saatkin«, vastasi Johannes. «Se on minun velvollisuuteni«…
«Ei! Minun se on«, lausui Klaus, ja lähestyen pöytää, jolla vääpelin testamentin alku vielä oli, näytti hän sen Johannekselle, jutellen mitä hänen ja vääpelin välillä oli tapahtunut. «Vääpeli olisi sinulle, Sakari, lahjoittanut rahoja. Minun oli syy, että jäit ilman. Talolan ukko, joka kaukaa on sukua vääpelin kanssa, perii kaikki —«.
«Hän on siis kuollut, tuo vääpeli, jonka hengen minä kerran pelastin?« sanoi Johannes, joka kummastellen oli kuullut paroonin juttelevan vääpelin omituisesta taikauskosta.
«Niin, kuollut samana ehtoona, jona Turku paloi«, vastasi Klaus.
«Hänellä oli niinmuodoin oikein ennustaessaan ja siinäkin, että hänen kuolemaansa seurasi onnettomuus« — sanoi Johannes. — «Vaan, herra parooni! Minä en vieläkään myönny. Sakaria tahdon minä opettaa. Tehkää te hänelle mitä hyvää muuten tahdotte«. —