XV.
Vuosien kuluttua.
Päivä kuluu, vuosi kuluu, ikä kuluu. Sadin kukkaset, Johanneksen sydämen ruusutarha — tahdotteko silmäillä niitä? —
Joko hän on saavuttanut sen viisauden, joka hänen mielestänsä suurin on — sen voiton voittanut, minkä hän voittaa tahtoo —?
Vuosia on kulunut, kolmekymmentä vuotta mennyt. — Jos, arvoisa lukiani, olet suosiolla seurannut töllin lasta hänen vaelluksessaan mustien varjojen läpi onnensa satamaan, seuraa minua nyt hänelle jäähyväiset sanomaan ja samalla katsomaan häntä ukkona! Niin, seuraa minua hänen ensimäiseen kotiinsa Kalajärven rannalle.
Toisin on siellä nyt kaikki.
Metsämaa ei ole enää metsän maa. Korjaava käsi on täällä käynyt. Vanha tölli seisoo tosin vielä rannalla, vanha, lahonnut. Johannes ei ole tahtonut hävittää sitä. Mutta muutamia kymmeniä syliä töllistä seisoo soma yksinkertainen puurakennus kauniin, ihanan puutarhan keskellä. Siinä asuvat nyt vanhat tuttavamme Johannes ja Maria.
Ihmiset ovat kummeksuneet, miten tohtori rouvinensa semmoiselle paikalle on rakentanut asuntonsa. Olisihan tohtorilla nyt ollut varoja asua vaikka Helsingissä, sanottiin.
Astummeko taloa likemmäksi? — Ne, joita tavata tahdomme, istuvat puutarhassa rannalla. Heillä lienee vieraita, koska ääniä kuuluu heidän läheisyydestään. Kah! Tuleehan tuollakin kääsit! —
«Hän tulee«, sanoo sointuva ääni, joka jotenkin lapselliselta kuuluu, ja puitten välistä juoksee nuori kuusivuotinen tyttö ruohosohvalle vanhuksien luo. — «Hän tulee, isä tulee!«