Ruohosohvalla istuvat Johannes, Maria, Klaus ja eräs nainen, jota emme ennen ole nähneet. —
Ja Anna —?
Annaa ei nyt enää maa kanna. Majuri —s'en vieressä lepää hän; hän on jo kauan, kauan levännyt. Särjetty sydän, johon tutkain, hylätyn rakkauden tutkain Johanneksen hääpäivänä vielä syvempään painettiin, ei jaksanut enää kauan kärsiä. Hän, Anna, jolle tämä maa aina oli syvä murheen laakso ollut, lakastui vähitellen. Hänen äänetön surunsa oli vuosien kuluessa kaivanut kuolemalle sijaa hänen rinnassaan, ja Anna on nyt viisikolmatta vuotta maan omana ollut.
Mutta kuka on tuo nainen? Kah! Hän ottaa hellästi kuusivuotisen syliinsä; hän lähestyy tuliaa, ja kun he tapaavat toisensa, syleilevät he toinen toistaan. —
Nainen on Johanneksen ja Marian ainoa lapsi. Tuo kääsissä vasta tullut on — Sakari, hänen puolisonsa. —
Me olemme kauan olleet poissa Harmaalasta ja Metsämaasta. Silloiset nuoret ovat nyt vanhoja; mutta toisia nuoria on heidän ympärillään. —
He istuvat ruohosohvalla nyt kaikki. Kappalainen Sakarikin vaimoineen ja lapsinensa.
He ovat kaikki onnellisia, ensi silmäys ilmaisee meille sen.
«Kiitos, Sakari, että tulit!« lausui vanha rouva. Ja tämä rouva on nyt entinen Mariamme. — Hän on nyt vanha; mutta kaunis hän on, niinkuin nuorena ollessaan; hän on vielä yhtä kaunis kuin tyttärensä Maria, vaikka toisella tavalla kumminkin.
«Ei kiittämistä, rakas täti«, vastasi Sakari. «Teidän syntymäpäivänne on minulle juhla, jota aina tahdon viettää teidän tykönänne«.