«Oppiaksesi vielä vanhoilla päivilläsi, miten lempi voi yhdistää kaksi sielua«, lisäsi ukko, joka Marian vieressä istui.
Ja kuka on tämä ukko?
Ei kukaan muu kuin entinen Johanneksemme. Hän on nyt vanha; hänen hivuksensa ovat lumivalkeat, mutta hänen silmistänsä loistaa onnellisuus.
«Niin, oppiakseni sitä«, vastasi Sakari. «Vaikka melkein tahtoisin sanoa, etten siihen opetusta tarvitse«. Ja Sakari katseli lempein silmin puolisotaan, nuorempaa Mariaa.
«Sakari!« sanoi Johannes ja viittasi nuhtelevaisesti sormillaan. «Muista, miten minun on käynyt; pidä totena minun havaintojani! Ihminen ei tässä maailmassa opi tuntemaan omaa itseänsä; ja hänen oppiaikansa kaikissa, semminkin onnessaan, on kuolemaan saakka kestävä«.
«Te tahdotte vaan sillä sanoa, rakas setäni, ettei maan päällä täydellisyyttä löydy, että se, jota me uskonnon miehet synniksi kutsumme, seuraa ihmistä aina loppuun asti«.
«Niin! — Sen minä nyt tiedän, ja se on minun suruni, että niin on«.
«Mutta, armas isäni, anna anteeksi, että minäkin sanan sanon« — lausui nuorempi Maria. «Minä olen usein ajatellut, kuinka kummallisesti maailmassa käy, miten onni täällä vaihtelee. Ilman omaa ansiotansa toisen osalle lankee suurin onnellisuus, kun taasen toinen, joka todella sietäisi olla onnellinen, saa kärsiä koko elinaikansa«.
«Niin, oikein, tyttäreni!« — vastasi Johannes. «Sinä tarkoitat Annaa, minä ymmärrän sen. Mutta jos luulet, että Anna oli onneton siinä merkityksessä kuin tällä sanalla tavallisesti on, niin sinä erehdyt. Puhdistettuna, irtaantuneena kaikista maallisista näki hän kuoleman lähestyvän. Hän oli paljon kärsinyt, se on totta; mutta juuri kärsimystensä kestäessä oli hän puhdistunut. Toisin on minun laitani ollut. Minä olin itsekäs, itseäni rakastava nuorukainen. Kun minä luulin rakastavani ylevää ja hyvää, rakastin minä vaan omaa itseäni. Minä olen usein puhunut teille Marthanystä. Hän ohjasi minua vuosien kuluessa harhateiltäni. Mutta niin syvälle sydämessäni oli itsekkäisyyden ja oman rakkauden juuret juosseet, etten niitä vielä nytkään ole voinut kukistaa. Ne yhä siellä kasvavat ja anastaisivat pian koko olentoni, ellen alati koettaisi niitä kuolettaa. Tässä oli Anna onnellisempi minua, jonka onni kumminkin on nyt niin suuri, kuin ihmis-onni saattaa olla. Minä luulin ihmisen saattavan täällä maan päällä tulla täydelliseksi; mutta kuta vanhemmaksi minä elän, sitä paremmin, sitä selkeämmästi minä huomaan, kuinka väärä tämä luuloni oli«.
«No, mutta hyvänen aika, setä! Tuon asian tietää jokainoa kerjäläispoikakin, ja te puhutte niinkuin vasta nykyään olisitte saaneet tietää sen, ettei ihmisen täydellisyys ole mitään«.