Mutta Johanneksen tullessa kinkeritupaan oli jo toisen perheen lapset esillä.
«Odota!« sanoi kirkkoherra Eevalle, joka puoliväkisin tahtoi saada Johanneksen luetettavaksi. Kun luettaminen oli päättynyt ja rukouskin oli pidetty, nuhteli kirkkoherra vakavasti kyläläisiä, sanoen ei löytäneensä koko kylässä ainoatakaan hyvää lukiaa, joka palkintoa tahi kiitosta ansaitsisi, ja samalla nousi hän lähteäkseen pois.
«Tässä olisi minun poikani Johannes, jota äsken kaipasitte. Hän on, vaikka nuori, paras lukemaan koko kylässä«.
«Pitkittäköön, niin hän tulevana talvena on paras koko seurakunnassa«, vastasi kirkkoherra, joka oli tuskaantunut.
Niin kävi Johanneksen kinkereillä.
V.
Touko on nääntyä.
Vuodet kuluivat. Metsämaassa oli köyhyys, mutta kurjuuden aika oli ohitse mennyt. Johannes oli viidentoista vanha. Hän oli petäjää syönyt elinkautensa. Vielä nytkin tuntui karvas petäjä leivässä, vaikka se vuosi vuodelta oli vähentynyt. Hän kulki nyt työssä, vaan työ ei tahtonut sujua häneltä. Hänen sydämensä oli rauhaton. Hän ei alussa itse tuohon syytä tiennyt. Kirjoja oli hänellä hyvin vähän, ja ne, mitä hänellä oli, oli hän jo monin kerroin lukenut. Hän halusi uusia, mutta kun hän jonkun vähäisen kirjan sai, oli hänellä ainoastaan pyhinä aikaa sitä lukea. Hän ajatteli usein, kuinka onnellinen hän olisi, jos saisi päivin pitkin niinkuin herrat lukea ja kuulla maailman asioita. Täällä hän eli erämaassa näkemättä viikkokausiin ketään. Hän kyseli itseltään syitä asioihin ja tapauksiin, joita hän näki, vaan ei osannut niitä selvittää, ja yhä rauhattomammaksi muuttui hän päivä päivältä.
Kerran istui hän myöhäisenä kevät-iltana ruuhessa järven rannalla. Siellä oli hän ennen onnellinen ollut. Hän keikutteli sitä edes takaisin ja silmäili aaltoja, jotka lainehtivat, vähenivät, katosivat.
«Muut ihmiset saattavat olla iloisia«, puhui hän. «Mikä minun on, etten minäkin saata iloita? Veli Jaakko on onnellinen, sisar Kaisa on onnellinen; minä yksin olen surullinen«. Äkkiä selkeni hänen katsantonsa.