Heinänteon aika tuli. Jaakko veli oli Metsämaan jättänyt, oli mennyt mierolle hakemaan palvelusta.
Eräänä päivänä tulivat isä ja poika tavallista aikaisemmin niityltä. Isä oli vallan vihainen, Johannes vaalea kasvoiltaan.
«Mikä teidän on?« kysyi Eeva.
«Se perhanan poika«, ärjäsi isä ja iski Johannesta viikatteen varrella — «on molemmat viikatteet taittanut! Nuo mokomat kirjat ovat hyvän alun pilanneet«. Ja suuttuneena yhtä julma kuin tavallisesti kohtelias ja rauhallinen, iski Jaakko poikaa taasen varrella.
Johannes ei ollut katsonut kirjoihinsa sitten sen keväimen, jolloin hän oli aikonut ne polttaa. Hän ikäänkuin häpesi nähdä heikkoutensa todistajia. Nyt kun isä Johanneksen mielestä syyttömästi kirosi kirjoja, punastuivat hänen kasvonsa. Viha liikkui hänen suonissansa.
Vaan isä lisäsi: «Perhanan Kaisa, kun ei saattanut auttaa tuota nahjusta kirjain polttamisessa keväällä!«
Johannes vaaleni. Hänen heikkoutensa oli vieras silmä nähnyt. Hän kätki käsiin kasvonsa.
«Sinusta ei ole mihinkään!« ärjäsi isä. «Nyt pane yllesi ja mene kirkonkylään sepän luo, että hän keittää palaset yhteen. Joudu, tahi Jumal' auta…« Ukko puristi nyrkkiään.
Touko oli nääntyä. Ihmiset, joiden pellolla touko kasvoi, luulivat sitä rikkaruohoksi.