Toukoa kastetaan.
Metsäpolkua kulki nuorukainen alakuloisena. Hän katseli eteensä uneksien. Hänen kuvituksensa maalasi hänelle elämän niin surullisen, niin mustan kuin synkän syksyisen yön. Ei tähteä näkynyt hänen elämänsä taivaalla. Hänen lapsuutensa ihanat unennäöt olivat haihtuneet. Hän tunsi sielunsa haluavan virvoitusta, vaan virvoittavaa lähdettä ei erämaassa ollut. Tulevaisuus; astui hänen eteensä mustana kuin hauta, kumminkin haudan levotta.
«Mikä minä olen?« kysyi nuorukainen. «Hallan panema jyvä olen minä. Minä olen mitätön maailmassa; mihin minä ryhdyn, pilaan minä kaikki. Työ, työ! Miks'en työhön pysty? Minun ruumiini on luja, minun käteni voi — ja kumminkin teen minä aina haittaa. Minä en ansaitse työlläni petäjäistäkään syödäkseni«.
«Ei«, lisäsi hän vähän matkaa käveltyänsä, «tässä on tapahtuva muutos. Minä olen isälleni haitaksi, minä tahdon pois, pois — kauvas pois maailmaan. Minä tahdon hakea paikan, jossa menestyn, jossa voin olla iloinen, niinkuin muut«.
Nuorukainen lähestyi kylää, ja kuta likemmäksi hän lähestyi, sitä alakuloisemmaksi meni hänen mielensä. «Isäni löi minua!« sanoi hän. «Minä ansaitsin sen, minä taitin viikatteet«.
Vielä kulki hän vähän matkaa. Nyt ei sulku enää pitänyt. Kuohuvan sydämen lähde oli noussut partaittensa yli. Kyyneleitä virtasi nuorukaisen silmistä; kuumia olivat ne, katkerampia, kipeämpiä kuin isän kuritus äsken; mutta kyyneleet lievittävät kumminkin.
Suru sulaa kyyneleisiin.
Metsäpolku yhdistyi maantiehen. «Mitä itken minä?« kysyi Johannes. «Itkulla ei asia parane. Vaikka silmät päästäni itkisin, minusta ei kumminkaan ole mihinkään«.
Hän pyyhki pois kyyneleensä, mutta yhä runsaammin niitä virtasi.
Johannes huomasi nyt kohta olevansa matkan päässä. Siellä oli paja; takominen kuului jo. Johannes katseli viikatteitten kappaleita. Tyvipuolia piti hän kädessänsä, latvapuolet — missä ne olivat? Ne oli hän jättänyt kotia tahi pudottanut.