Hän pysähtyi; kyyneleitä ei enää tulvannut.
«Näin käy aina!« sanoi hän. «Työtä alkaessani tiedän minä kykenemättömyyteni, mutta vasta työn tehtyäni minä havaitsen sen«.
Tuo vanha kirkkoherra, jonka Johanneksen ollessa kinkereillä mainitsimme, oli kuollut ja nuori, oppinut mies astunut hänen sijaansa. Tämä kirkkoherra oli monesti tavannut Johannesta, oli usein kummastellut, että tämän laatuinen ihmis-alku voi löytyä metsänkorvessa. Hän oli ihmistutkia, tämä kirkkoherra, ja vaikka hän oli saarnamiehenä tavallinen, oli hän kohteliaisuudellaan voittanut pitäjäläisten sydämet. Hän neuvoi, hän opetti, hän ohjasi, ja luottamuksella kääntyi jokainen häneen. Johannesta oli hän usein kiittänyt: niinä hetkinä oli Johannes ollut iloinen. Johannes oli väliin aikonut avata tälle rakastetulle miehelle itselleen ymmärtämättömän sydämensä, vaan hän oli tuohon liian arka, semmenkin niinä hetkinä, joina hänellä olisi ollut suurin tarve. Hän oli tiellä muistanut kirkkoherraa; hän oli luonut silmänsä tämän asuntoon päin, mutta silmänluontiin jäi meneminen kirkkoherran luo.
Aurinko oli lähellä taivaanrantaa, kun Johannes kääntyi palatakseen etsimään kadonneita viikatteenpalasia. Silloin oli aivan lähellä hänen vastassansa tuo rakastettu herra. Johannes otti nöyrästi lakin päästään, ja kirkkoherra tervehti ystävällisesti kätellen nuorukaista.
Kirkkoherra kysyi häneltä, mihin hänen matkansa vei. Johannes sanoi sen. Mutta nyt, seisoessaan kirkkoherran vieressä ja havaiten tämän ystävällisyyden, tunsi Johannes sydämessään halua puhua asiansa sielunpaimenelleen.
Sydämen sulku oli auvennut; tunteet olivat murtaneet sen. Mitä he puhuivat, miten kirkkoherra suuresti kummastellen väliin silmäili nuorukaista; miten moni iloinen ja samalla surullinen hymyily laskeusi hänen huulilleen ja taas katosi, emme tarvinne mainita — sillä tämän keskustelun seuraukset näkyvät pian.
Aurinko oli laskeunut. Kirkkoherra, joka oli antanut pojan puhua ja aina uusia kysynyt, mitään lohdutusta tahi neuvoa antamatta, tarjosi kätensä jäähyväisiksi. Taputtaen toisella kädellään Johannesta olalle sanoi hän: «huomenna tahdon minä vastata sinulle«.
Iloisella mielellä läksi Johannes hakemaan kadonneita viikatteenpalasia. Hänellä oli nyt rauha; hän oli saanut sen ilmoittamalla sydämensä salaisuuden.
Seuraavana päivänä heräsi Johannes oudoilla ajatuksilla. Hänelle oli nyt maailma ihana ja kaunis, ja hän ihmetteli, miten hän oli saattanut olla surullinen ja rauhaton ennen. Hän meni riemuiten työhön — ja työ kulki; mutta ei hän ilmoittanut kirkkoherraa eilen tavanneensa.
«Huomenna tahdon vastata sinulle!« Nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun hän kotoväen kummaksi ikäänkuin kokonaan toisellaiseksi muuttuneena astui puolisen aikana tupaan. Hän mieli iltapuoleen lähteä kirkkoherran luo. Niin oli hän ymmärtänyt kirkkoherran sanat.