«Onpa kummaa nähdä Johannesta iloisena!« sanoi Kaisa sisar, kastaen kuivan leipäpalansa suolakuppiin. «Eilen vielä oli hänen katseensa musta kuin Kalajärven vesi; lienee hän nähnyt keijukaisia eilen illalla tahi somaa unta viime yönä«.
«Tänä vuonna saa petäjä kuorensa pitää«, vastasi Johannes, joka hyvällä ruokahalulla nautti samaa ruokaa kuin Kaisa.
«Minun on iltapuoleen meneminen katsomaan lintuansojani, ja paras lintu saaliistani on kirkkoherran«, puhui Jaakko. «Jos sinua haluttaa, Johannes, saat illalla taasen lähteä kylään«.
«Niinpä kyllä, Jaakko!« lausui Eeva. «Semmoista kirkkoherraa, kuin meillä nyt on, ei liene joka pitäjässä«.
«Senkö vuoksi, että saitte voinaulanne takaisin viime viikolla, äiti, vai miksi?« kysyi Kaisa.
«Ole ilveilemättä«, vastasi äiti. «Vähät minä voinaulasta, josta ei sen suurempaa hyötyä ollut kuin että siitä saadulla rahalla saatiin viikatteenpalaset eilen yhteen keitetyiksi. Ei, kaikin puolin on kirkkoherra hyvä. Minä voin taata, että jos olisi anoppi kuollut hänen aikanansa, ei kirkkoherra — tämä nykyinen — olisi äyriäkään ottanut«.
«Kas, siinäpä se kumminkin oli!« sanoi Johannes, joka iloisena oli kuullut isänsä käskyn. «Minä pidän kirkkoherrasta, vaikka hän olisi ottanut koko lehmän; sillä hän ymmärtää olomme ja elomme, tuntee itse aivan hyvin tilamme, ja nähdessänsä hädän on hän kohta apuna neuvoilla ja töillä, näyttäen väsymättömästi hyvää ja hellää sydäntänsä. Minä pidän hänestä, sillä hänelle uskaltaa tölliläinenkin vapaasti puhua vaivansa ja saa lohdutusta«.
«Oli entinenkin kirkkoherramme kohtelias«, puhui Jaakko.
«Mutta liian äkkipäinen, kärtyinen, pikavihainen«, sanoi Eeva, joka muisti Johanneksen ensimäistä kinkerikäyntiä.
«Jätetään kirkkoherrat sikseen!« virkkoi Jaakko. «Pane kiinni lakeinen,
Johannes; luulen tottamari että rupeaa satamaan«.