Johannes nousi, mutta jäi seisomaan. Kaikkein silmät kääntyivät oveenpäin, josta herrasmies astui sisään.
«Kirkkoherra!« huusivat kaikki yhdellä suulla.
«Jumalan rauha! Oh hoh! Olipa tänne matkaa!« sanoi tullut ja antoi ystävällisesti kättä Johannekselle, joka sattui seisomaan häntä lähinnä.
Kaikki nousivat seisomaan ja tervehtivät iloisina rakastettua vierasta. Tämä kirkkoherran tulo oli niin outo, ettei Eeva tahtonut uskoa sitä todeksi. Kirkkoherra ei ollut täällä ikinä käynyt ja entinen ainoastaan kerran, anoppia ripittämässä. Hän laitettiin istumaan, ja kaikki odottivat kummeksien tietoa, mikä oli ollut syynä kirkkoherran tuloon. Johannes yksin aavisti, että kirkkoherra hänen tähtensä oli tämän vaivan nähnyt.
«Katselette oudostuen minua«, sanoi kirkkoherra nauraen, «Enkö minä saisi tulla katsomaan sanankuulioitani, vaikka korvessakin asuvat?«
«Mutta käyden olette vaivannut itseänne…« sanoi Eeva.
«Käyden! Käydenhän tekin tämän matkan kulette«. — Ja nyt alkoi kirkkoherra puhua Jaakon kanssa vuodentulosta sekä tiedustelemaan, miten Jaakko aikaan tuli. Mutta vähitellen rupesi hän puhumaan Jaakon perheestä, anoppivainajasta ja pois muuttaneista lapsista.
«Teillä on nyt Johannes pojistanne kotona?«
«Niin, kunnioitettava kirkkoherra; muut poikani ovat palveluksessa«.
«Ja Johannekselle aiotte jättää Metsämaan, vai miten?«