Jaakolla oli muutamia esteitä, köyhyys etukynnessä. Mutta kun kirkkoherra sanoi: «elä pelkää; tuon asian minä paremmin ymmärrän, sillä minäkin olen omalla huolellani saanut nuoruudessani elää«, niin ei ollut Jaakolla enää mitään sanomista. Hellästi kiitti hän kirkkoherraa, ja ajatus, että hän kerran ehkä saisi nähdä poikansa saarnatuolissa, oli puristaa kyyneleitä jäykän ukon silmistä. Eeva itki ja nauroi. Hänessäkin oli sama ajatus herännyt.
Iltapuoleen saakka istui kirkkoherra Metsämaassa. Eevan iloksi oli puolis-ateria, kupillinen velliä, kelvannut kirkkoherralle.
Koko Metsämaan perhe kävi kirkkoherraa ja Johannesta saattamaan, kun tämä lähti. Minkälainen Johanneksen mieli oli, voinee jokainen arvata.
Eilen oli hän kulkenut tätä samaa tietä; nyt taasen kulki hän sitä. Vähä aika voi paljon muuttaa; vähässä ajassa paljon muuttua. —
Töllin lapsi on nyt ensimäisen, suurimman askeleen ottanut. Kaikista on alku pahin, vaikein. Vaan kun on alku tehty, ei mies työtänsä heitä, niinkauvan kuin voi vähintäkään hyötyä odottaa.
Johannes oli alkanut — alkanut astua uudelle tielle. Töllissä olisi hän kuivunut, nääntynyt, niinkuin touko sateen puutteessa lakastuu. Johannes tarvitsi taluttajan, alkavaisten askeleittensa johdattajan, nääntyväisen touvon kastajan. Johannes tapasi johdattajan, löysi kastajan. — Ei kummaa, että luulemme touvon edistyvän.
Mikä ei ole tavallista, se näkyy pian. Mikä ei ole tavallista, sitä rakastamme tai vihaamme, aina miten se on hyvä tai paha. Johannes ei ollut tavallinen lapsi, sen olivat Metsämaan asukkaat huomanneet, vaikka eivät viitsineet tuota ajatella. Mutta he rakastivat häntä. Kun hän nyt meni, jätti syntymätöllinsä, tuntui Jaakollekin tämä autiolta, Jaakolle, joka oli ilman suurta kaipiota lähettänyt muut lapsensa maailmaan. Johannesta, josta hänellä oli vähimmän hyötyä ollut, kaipasi hän.
Että Eeva ikävöitsi, ei ollut kummaa.
VII.
Touko edistyy.