Rakennuksessa on kaksi kamaria. Missä Johannes ennen lapsena istui jutellen äidilleen kirjakaupasta, siinä asuu hän nyt. Kamari on vähäinen ja osoittaa köyhyyttä. Mutta mitä köyhässä majassa ei tapaa usein, tavattiin täällä — kirjoja, paljo kirjoja! Johannes on viisi vuotta tässä kamarissa asunut, ja jokainen uusi vuosi on nähnyt kirjojen luvun milloin enemmällä milloin vähemmällä enentyneeksi.
Johannes on jo vuoden kolmannella kymmenellä. Jos olisimme eräänä kauniina talvis-iltana astuneet hänen kamariinsa, olisimme nähneet hänen istuvan pöytänsä edessä ja lukevan. Väliin luo hän suuret, siniset, ajattelevaiset silmänsä ylöspäin; väliin pyhkii hän pois kasvoiltaan kiheräiset hivuksensa, väliin vaipuu hän syviin ajatuksiin.
Äkkiä nousi hän ylös. «Tädillä on oikein. Anna tarvitsee tämän kamarin; minä saan muuttaa«. — Hänen vaaleat kasvonsa punastuivat. »Anna! —«
Taasen istuikse hän, ja nyt luki hän muualle silmäilemättä, huolimatta että kynttilä oli pitkälle karrelle palanut.
Iltaa oli jo paljon kulunut. Johannes ei lakannut lukemasta. Silloin aukeni ovi hiljaa; kuusitoistavuotinen tyttö astui sisään ja istuikse arkulle oven suussa. — Tyttö oli Johanneksen näköinen, mutta hänen silmissänsä ei näkynyt sitä syvämielisyyttä kuin nuorukaisen, jota hän hellillä silmäyksillä katseli.
Hän istui ja kutoi kudelmaa. Hän näkyi aikovan istua näin koko illan, liikkumatta silmäillen nuorukaista, jonka takana hän istui.
Nuorukainen sulki kirjan.
«Anna!« jupisi hän itsekseen, ja hänen silmäyksensä lensivät ulos pimeään iltaan.
«Johannes! Joko olet lopettanut?« kysyi tyttö, kun Johannes mainitsi hänen nimensä.
Johannes ei kuullut, hän oli vaipunut ajatuksiinsa; hän ikäänkuin uneksi valvoen. Hän nojausi tuolin selkää vastaan ja silmäili ulos.