«Niin on se?« puhui hän. «Nyt on maisteri kohta valmis; töllin poika on kohta seppelöittävä. Mitä on töllin poika sillä voittanut… Kenties olisi hän nyt onnellinen töllissänsä, iloinen, levollinen. Nyt, nyt! Kuta enemmän hän tunkee Jumalan luomakuntaan, kuta enemmän viisautta hän omistaa, sitä enemmän haluaa hän. Hän on niinkuin mies, joka löytää kalliin kappaleen, vaan tyytymättä siihen hakee edelleen yhä, luullen vihdoin löytävänsä koko aarteen, kunnes hän hakiessaan niin innostuu, ettei hän enää voi palata… Minä aijoin kerran polttaa kirjani! Mitä! Jos minä nyt tekisin sen ja kätkisin itseni korpeen … rupeisin ammattiin, johon luoja minut asetti!… Ei, ei! Minä olen onnellinen nyt, minulla on avain kädessäni — tiedetten lukko aukeaa — ja — aarre on minun… Anna, orpanani — hän on onnellinen, hän… Hm! Minun pitää muuttaa täältä. Suokoon Jumala, etteivät levottomuuden aaveet, jotka minua ovat vaivanneet, jäisi tänne, vaan seuraisivat levotonta«.
Näin puhui Johannes, ja hänen ajatuksensa lensivät maailman ympäri.
«Johannes!« sanoi tyttö.
Nyt kuuli ylioppilas; hän kääntyi ja punastui.
«Anna! Oletko kauvan ollut täällä?«
«Pian kokonaisen tunnin«.
«Oletko onnistunut?«
«Olen, jos sinä vaan suostut«.
«Missä?«
«Majuri —sen talossa, kamari tallin vieressä«.