Himmeä muisto Mariasta lensi Johanneksen mieleen.
«Hyvä!« sanoi hän. «Huomenna minä muutan. Puhuttelitko majuria?«
«Puhuttelin, ja hän antaa mielellänsä sinulle kamarin. Saat itse puhua ehdoista«.
«Anna! Sinä olet taasen nähnyt vaivaa minun tähteni. Kiitos, armain serkkuni!«
«Sinä tiedät«, sanoi Anna surullisesti, «etten minä tahdo muuttamistasi; sinä tiedät sen!»
«Minä tiedän sen«.
«Lupaatko käydä täällä illoin, kun olet päivän luettavasi lukenut?«
«Sen tiedät kysymättäkin«.
Anna sanoi yöhyväiset ja meni. Johannes vaipui taasen entisiin ajatuksiinsa.
«Miksi on minulla niin vaikea muuttaa täältä?« puhui hän. «Miksi en luule menestyväni tuossa majurin tallikamarissa?… Jos eläisi kirkkoherra! Hm! Tänä päivänä on kolme vuotta siitä, kun hän kuoli. Häntä tulee minun kiittää tahi vihata. Hän haki minut töllistä, hän pani kirjan käteeni… Hän kuoli. Minä olen yksin, sillä hän yksin ymmärsi minua… Anna! Minä luulen, että hänkin ymmärtäisi tulen sydämessäni, rinnassani, jos hän saisi nähdä sen… Anna! Rakastanko minä häntä!… Ei, ei! Rakkaus ei saa häiritä minun unelmiani… Minä en rakasta…«