Marian kanssa?
Maria ei ensin muistanut sitä. — Lasten tuttavuus ei hetkeä etemmäs ulotu, ja kumminkin on lasten tuttavuus omituinen. Sana, puhuttu vanhempain, toisilleen tuntemattomain välillä, jättää puhujat yhä entiseen tuntemattomuuteen, ellei jokapäiväinen kanssakäyminen viritä heidän mieltänsä ja vähitellen saa heitä lähestymään toisiansa, Lasten ei niin; lapsellinen tuttavuus, vaikkapa äkkipikaa tehty, vaikkapa vähän aikaa kestäneenä, jättää aina sydämiin jonkunmoisen tuttavuuden tunteen, joka vielä vanhoilla päivin pian viriää. Niin tässäkin Marian puolelta — ja Johanneksen, jos hän olisi ollut tavallinen nuorukainen. — Maria muisti Johannesta, vaikka himmeästi. Johannes taasen muisti Marian vallan hyvin; mutta hänen kummalliset, rauhattomat tunteensa, jotka usein aikaansaivat töitä ja ajatuksia, mitkä pian suoraan sotivat hänen luonnettaan vasten, kätkivät tämän muiston mustaan pilveen, jonka puhteesta kova myrsky uhkasi.
Maria nousi Johanneksen lähestyessä.
«Minun tyttäreni!« esitti majuri.
«Me olemme nähneet toisemme väliin«, sanoi Johannes, ja hänen lumivalkoisille poskilleen ilmaantui punaisen hohtava kukoistus.
«Herra maisteri muistaa…« sanoi Maria.
«Muistan«, lausui Johannes, kun Maria äkkiä katkaisi puheen; «muistan tässä salissa hetken, jolloin … kaikki oli toisin kuin nyt…«
«Toisin!« kertoi Maria. «Te sanotte tuon sanan niin kummallisella äänellä«.
«Toisin», pitkitti Johannes ja silmäili vakavasti neitiä; «sillä nyt en minä tiedä, millä mielellä katselette minua?«
Maria punastui. Johannes näkyi tahtovan ottaa puheeksi ruusun, ja tuo oli Marian mielestä sopimattomasti tehty.