Kun asema rupesi käymään tukalaksi salissa, silloin tuli käsky puoliselle.
Johannes piti tarkoin silmällä neitiä, jonka kasvoista suuttumuksen ruusut eivät kadonneet. Johannes näkyi vaipuneen niin syviin ajatuksiin, että hän usein unhotti syömisen. Mutta äkkiä puhkesi hän puhumaan — puhumaan ihmisistä yleensä. Hän pani sanoihin sydämensä levottomuuden, puhuessaan kolkosti, ilvehtiväisesti ja katkerasti ihmiskunnasta. — «Minä tiedän ajan«, lopetti hän puheensa, «jolloin taivaan kaste viritti kasvin, jolloin taimi voi avata sydämensä, kukka ruusunsa, mutta kun halla pani taimen ja kaste jäätyi, sulkeusi sydän kauniin kuoren sisään — palanut, tyhjä sydän«. Hänen tuota sanoessaan tunsi Maria nuorukaisen silmäysten kohtaavan häntä. Maria ymmärsi vertauksen tarkoittavan juuri häntä. Hän oli äsken vastannut kovasti, mutta Johanneksen sanoista ymmärsi hän tällä ylioppilaalla olevan sydämen, joka elämässä oli pettynyt, jossa asui alku vihaan ihmisiä kohtaan, ja hän silmäili suruisesti Johannesta.
«Minä en saata olla surkuttelematta teitä«, vastasi Maria. «Jumalan ihanassa luonnossa ette näe muuta kuin sumua, ihmisissä kauniiden kuorten kätkevän palaneita sydämiä. Voisi uskoa, että teidän oma sydämenne on hallan panema; sillä itsemme mukaan me olemme taipuvaiset muita tuomitsemaan».
Johannes hymyili. «Jos minun sydämeni on palanut, niin on se itsensä polttanut. Jos minä luulisin muita itseäni onnellisemmiksi — minä puhuin palaneesta ja tyhjästä sydämestä; niiden välillä on eroitus — niin työt pian sanovat, että ellei sydän ole palanut, on se tyhjä, sillä nähdessään toisessa tunteita, joita se tyhjyytensä vuoksi ei voi käsittää, se näitä tunteita pilkkana pitää ja heittää niiden helmet tyköänsä, enkä minä semmoisia ihmisiä sano onnellisiksi«.
«Tunteet ovat monellaisia«, vastasi Maria punastuen.
«Monellaisia, mutta eivät ole syntyneet kevytmielisen pilkattaviksi«.
Maria suuttui taasen. Hän ymmärsi nyt, että Johannes oli hänestä puhunut koko ajan. Hän suuttui itsellensä, eikä hän voinut hillitä tätä vihaa näkymästä. Hän ei osannut sanoa tuohon Johanneksen lauseeseen mitään. Hän tunsi silmäänsä astuvan kyyneleen, jonka hän ainoastaan vaivoin sai pysymään kätkössänsä. — Hän nousi äkkiä ja jätti kamarin.
«Kuori ja sydän!« — jupisi Johannes. — «Idä, siemen! — hän ymmärsi«.
Mutta joka tästä puheesta ei sanaakaan ymmärtänyt, se oli majuri. Hän söi vaan, aina väliin mielihyvin silmäillen Johannesta ja Mariaa, milloin kumpikin puhui. Mutta Marian noustessa säikähti majuri; hän pelkäsi tyttärensä tulleen sairaaksi, ja hän säntäsi pois Marian jäljessä.
Vähän ajan kuluttua istui Johannes taas kirjainsa parissa tallikamarissaan.