Sydän.
Kevät oli tullut; toukokuu oli jo puolessa. Vähäinen puutarha kartanolla rupesi jo vihertämään. Johannes istui niin kuin ennenkin kirjainsa ääressä, mutta entistä useammin käveli hän kumminkin ulkona näillä ajoilla. Hän oli väitellyt «pro gradu«.
Johannes oli tuttavainsa — se on tätinsä ja Annan — mielestä paljon muuttunut tultuansa majurin luo asumaan. Hänen puheensa, joka ennen oli ollut suoraa ja sydämellistä, sillä hän piti sydämensä levottomuuden salassa, muuttui ankaraksi kanteeksi ihmiskuntaa vastaan, hänen mielensä syksyn kaltaiseksi, jossa ei auringon paiste ensinkään loista.
Ketä tuli Johanneksen syyttää?
Itseänsä.
Hän haki viisautta, hän oli luullut viisaitten parissa viisastuvansa; mutta kun hänen silmänsä, jotka tarkasti katselivat mitä näkivät, näkivät viisaissa, viisaimmassakin, jonka suurta oppia ei hän saattanut olla kunnioittamatta, paljon sulaa turhuutta, niin hän ymmärsi, ettei suurin viisauskaan voi ihmisluonnetta muuttaa. Hän luki viisauden syyksi sen, mitä hän elämässä näki viisauden harrastajilta puuttuvan.
Saavuttaa korkein viisaus, omistaa kaikki, mihin ihmisnero voi pystyä, lähestyä ijankaikkista niin lähelle kuin kuolevainen voi, tämä oli ollut Johanneksen elämän päämaali. Hänen elämänsä ohje oli: «minkä hyväksi tiedät, sen mukaan elä ja ajattele!« Mutta Johannes näki kohta, ettei tieto ja elämä niin sopineet yhteen, kuin hän olisi tahtonut — vielä vähemmin tieto ja ajatteleminen. Ja kuta enemmän hän viisautta haki, kuta enemmän hänen ajatuksensa selveni, sitä paremmin näki hän eroituksen, sitä levottomammaksi muuttui hän.
Johannes oli nuorempana, kirkkoherran luona semminkin, ollut jumalinen, mielellään kuullut ja itse lukenut jumalisia kirjoja. Mutta kuta enemmän hän edistyi viisaustiedossaan, sitä enemmän muuttui hänen ajatuksensa jumalisista, vaikka jumaluusopin siveys oli hänestä vieläkin korkein maailmassa. Hän näki Vapahtajassa tuollaisen valekuvan, jonka olemiseen ihmiset, väsyneinä korkeimmissa pyrinnöissään, olivat työntäneet koko täydellisyyden, kuvailleet hänet ihmisenä itsellensä, saadakseen nojata hänen täydellisyyteensä. Hän piti ihmiskunnan tuossa suuresti pettyneenä, sillä hän luuli jokaisen ihmisen voivan muuttua yhtä pyhäksi kuin tuo kuvattu esikuva Raamatussa. Hän piti siis Raamattua, ellei suorana valheena, niin kumminkin ainoastaan lohduttajaksi annettuna niille, jotka omain voimainsa riittämättömyyden näkivät. Hänen mielestänsä ei millään muulla ollut Raamatussa arvoa kuin yksin siveyden opilla. Mutta kuinka katkeraksi, kuinka levottomaksi ihmisen mieli joutuu, omin voimin koettaen tuota taivaallista oppia seurata, tietänee jokainen, joka sitä on koettanut. — Johannes tunsi levottomuuden — tunsi sen aina yhä enenevän. — Mutta hän ei tietänyt, ei tahtonut tietää oikeata syytä tuohon. Hän haki syytä erinäisillä tavoilla — itsestään.
Eräänä kauniina pyhäaamuna kuuli Johannes kellojen soittoa. Hän loi silmänsä ulos. Puutarhassa istui Maria ja luki. Johannes silmäili häntä kauvan. Hänen suuret, siniset silmänsä näyttivät surullisilta. «Maria!« kuiskui ääni hänen sydämessänsä: «Sinä olet kaunis, sinua saattaisi outo luulla enkeliksi, ja kumminkin … sinussa vallitsee paha. Sinun sydämesi on tyhjä. Mutta sinä säälit ihmisten onnettomuutta. — Minä olen tuon nähnyt; se on sinun luontosi, joka käskee sinua hyvää tekemään… Sinä ansaitsisit tulla tuntemaan varsinaisen, oikean totuuden«.
Kellojen suloinen kutsumus kirkkoon kuului toisen, kuului kolmannen kerran. Majuri tuli nyt puutarhaan. «Tyhjä on sinunkin sydämesi, vanhus«, puhui Johannes. «Tyhjä, ja tyhjyyden olet sinä istuttanut tyttäresi sydämeen«.