Maria punastui. «Hm!« arveli majuri teeskentelemättä, niinkuin hänen tapansa aina oli, «tuohon on paha vastata. Minä kerran kohotin pyssyni nuorta upseeria vastaan sodassa; mutta kun piti laukaisemani, käänsin minä pyssyni suun ja ammuin vanhan kapteinin, jonka tunsin hyväksi… Miksi minä niin tein, en minä tiedä… Miksi te olette minulle mieluinen, en minä tiedä … enkä huoli sitä kysyäkään.
«Niin«, sanoi Johannes innokkaasti. «Teidän virkanne on toinen, minun toinen. Teidän vaikutusalanne oli sota, minun on tuollaisten kysymysten selvittäminen».
Johannes loi silmänsä Mariaan.
«Te olette oikein arvannut, kun minua syytätte«, sanoi Maria punastuen. «Minä sanon puolustuksekseni: Minä olisin niin tehnyt jokaiselle muullekin«.
«Te ette puhu totta nyt«, sanoi Johannes kiivaasti.
Maria punastui yhä enemmän. «Te olette omaan itseenne rakastunut, näen minä«, sanoi hän. «Vaan olisiko teidän mielestänne minun ollut velvollisuuteni auttaa yksin teitä ja jättää, jos toinen olisi sattunut saamaan tuon kamarin, hänet nälkään. Siinä pettää viisautenne teitä«.
«No?« kysyi majuri.
«Niinkuin sanoin, illalla —«, vastasi Johannes kolkosti.
Ilta.
Ilta tuli.