«Minä toivon, että sydämenne tämän uuden alkavan vuoden kuluessa muuttuisi kauniiksi ja puhtaaksi kuin tämä kukka«. Hän avasi kukan, taitti syrjälehdet pois ja tarjosi kukan Marialle.
«Onko minun sydämeni teidän mielestänne nyt sitten musta ja paha?« kysyi
Maria hiljaisella äänellä ja loi kauniit silmänsä Johannekseen.
«Olenko minä sitä sanonut? En, mutta luonnon puhtaudelle ei saata vertoja vetää kukaan ihminen, sillä mikä tykyttävä sydän on puhdas?« — Johannes tahtoi nyt vetäytyä pois.
«Te menette! Ettekö tahtoisi kerta jättää kirjanne ja Jumalan kauniissa luonnossa ihailla luonnon kauneutta?« kysyi Maria hiljaa, punastuneena.
Johannes jäi seisomaan. Hänen silmäyksensä lensivät ehtimiseen Mariaan.
— «Te käskette«, sanoi hän vihdoin, «minä tottelen«.
«Niin, niin!« huusi majuri. «Minä tiedän nyt, mikä auttaa… Herra maisteri, minä en ole ymmärtänyt, miten voisin tuttavuuteeni houkutella teitä, jota koko kaupunki kunnioittaa. Nyt toivon minä, ett'ette tarjottua kättä heitä syrjälle«. Majuri ojensi kätensä; Johannes puristi sitä sanaa sanomatta.
«Ja nyt ehkä uskallan minä sanoa, mitä kauvan olen miettinyt«, lisäsi majuri. «Tallikamari on pieni ja vähäinen. Muuttakaa minun luokseni, siellä on sijaa kyllin!«
Johannes katseli majuria, jonka vanhoista, rehellisistä silmistä sydämen hyvyys loisti; silmäili kauvan. Vihdoin sanoi hän: «Antakaa minun miettiä illaksi!«
«Miksi niin?« kysyi majuri.
«Sen vuoksi, että minä tahtoisin vastausta kysymykseeni: Mikä on syynä, että te, herra majuri, ja te, neiti Maria, minua holhootte tuollaisella hyvyydellä? Mikä oli syynä, että te, neiti Maria, astuitte nuoren ylioppilaan kamariin ja — — mutta te tiedätte, mitä tarkoitan. Kun nuo kysymykset saan selville, niin tahdon vastata«.